Tulimme Ouluun lasten teho-osastolle ambulanssilla noin kolme ja puoli viikkoa sitten. Se oli keskiviikko ja monien tehtyjen tutkimusten jälkeen sain ottaa sinut vielä illalla syliini. Syötin sinulle suklaavanukasta ja vanukkaan värjäämä kuolasi sotki oranssin neuleeni.

Seuraavana päivänä sinut nukutettiin ja laitettiin hengityskoneeseen. Alkoi piinaava taistelu epilepsiaa vastaan. 

Päivät kuluivat, mutta epilepsia piti sinut tiukasti otteessaan. Propofolista oli apua lyhytaikaisesti, mutta sen käyttöön sisältyi riskitekijöitä. Mieleeni hiipi kammottavia ajatuksia. En pesisi sitä oranssia neuletta koskaan, koska se olisi viimeinen muistoni sinusta. Ne jättämäsi suklaiset kuolatahrat saisivat muistuttaa ikuisesti siitä hetkestä, kun sain pitää sinua sylissäni. 

Sinä hetkenä, kun epätoivo oli ylimmillään muistan ajatelleeni, että jos kuolet, niin siinä on se hyvä puoli, että silloin saamme sinut vielä kerran syliin. 

Kehoni huusi ikävää. Olit elossa, mutta makasit hengityskoneen varassa liikkumattomana syvässä unessa. Monta kertaa päivässä toistuneet nostamiset, kantamiset, halaukset, suukottelut ja sylittelyt olivat poissa. Niinpä tein sen mitä pystyin. Pidin kättäni otsallasi ja lauloin sinulle Joka ilta kun lamppu sammuu ja saapuu oikea yö...

Eilen sain sinut 23 päivän tauon jälkeen taas syliini. Jokin oli muuttunut. Kehosi oli hauras. Trakaria, pegiä ja cvk:ta piti varoa. Kuola kasteli paitani. Olit hikinen. Kätesi ojentautui heikosti halaukseen. Kuin kaikki voimasi olisivat kadonneet. Ja minun mieleni myllersi. Olisin halunnut huutoitkeä. Kaikkien näiden päivien jälkeen sain sinut syliini. Elävänä.  

Kerrottakoon vielä, että oranssi neule on pesty, mutta suklaatahra ei lähtenyt pesussa pois. Tahranpoistoainetta en halua käyttää, koska joitakin asioita ei halua unohtaa.