Tuntuu jo aivan keväältä. Iltalenkillä poikien kanssa näen tähtitaivaan ja lämpimän päivän jälkeen pakkanen kiristyy. Kevään tuoksu on jo ilmassa ja se on ihanaa. Pelkäsin, että talvella olisi pitkiä pakkasjaksoja, joiden aikana en voisi lenkkeillä poikien kanssa lainkaan. Tänä talvena ei pakkanen ole juurikaan hidastanut menoa, vaan enemmänkin kova tuuli. Hiihtämään saati luistelemaan en ole ehtinyt, mutta maanantaisin olen käynyt tanssikurssilla ja se on tehnyt todella hyvää. Vieraiden ihmisten keskellä askeliin ja käsiliikkeisiin on pakko keskittyä. Ei voi ajatella mitään muuta, ei voi edes murehtia. 

Kävin muutama viikko sitten psykiatrisella poliklinikalla juttelemassa mahdollisesti viimeistä kertaa. Koin että minulla ei ollut enää mitään asiaa. Ei ollut enää sellaisia kyyneleitä, joita pitäisi ammattilaiselle vuodattaa. Lähete on kuitenkin vielä tulevat puoli vuotta voimassa, että saan palata jos siltä tuntuu ja se tuntuu turvalliselta ja hyvältä. 

Olen nykyään mielelläni hetkittäin poikien kanssa yksin. Edelleen suurimman osan ajasta minulla on joku apuna, mutta hetkittäin haluan kokeilla siipiäni ja olla vain äiti. Sillä toisaalta on erittäin raskasta, että arkea on jakamassa aina joku. Apu on välttämätöntä, sillä en pärjäisi enkä jaksaisi yksin, mutta hetkittäin haluan pyörittää arkea yksin. Edes tunnin tai kaksi. Koska jaan kotimme kodinhoitajien, fysioterapeutin, vauvaperhetyöntekijän ja sukulaisten sekä ystävien kesken, haluan edes silloin tällöin olla kotona yksin poikien kanssa. Mutta kuten sanoin että apu on välttämätöntä. Muuten jäisi pyykit pesemättä ja astiat tiskaamatta, en pääsisi koskaan suihkuun enkä saisi koskaan syödä rauhassa. 

Viime viikolla meillä kävi vieraita, jotka toivat tullessaan upean pullakranssin. Rotinoita tuumasin ilahtuneena. Pullakranssi edustaa itselleni rotinoita perinteisimmillään ja siksi iso pullakranssi tuntui upealta. Tuntui niin ihanalta saada oikea rotinakranssi eikä minua yhtään haitannut että poikien syntymästä oli ehtinyt kulua jo yli vuosi. 

Pojilla oli pari viikkoa sitten yksi vuotis neuvola. Pekka oli reilussa vuodessa kymmenkertaistanut painonsa. Pojan paino neuvolassa kun oli 9105 grammaa. Terveydenhoitajalla oli kylmät kädet, joten minä nostin Antin vaa'alle. Minun teki mieli itkeä kun näin lukeman. 5770 grammaa. Tuntui toivottomalta. Kaikki ne hyvin sujuneet ateriahetket jotka päätyivät lopulta oksennukseen syystä tai toisesta. Poikien kotiutumisesta saakka oksennuspyykkiä on pesty lähes tauotta ja nyt silmäni lopulta aukesivat. Kaikki se pyykkääminen näkyi myös vaa'alla. Soitin seuraavana arkipäivänä Ouluun ja pyysin apua. Ravitsemusterapeutilta sain vinkkejä runsaskalorisemman ruokavalion noudattamiseen. Vinkit on otettu käyttöön, mutta oksentelua ei ole vieläkään saatu tyystin loppumaan. Joten kun luen sosiaalisesta mediasta jonkun lohdutonta päivitystä siitä, kuinka heidän lapsellaan on oksennustauti, en valitettavasti osaa sääliä. Olisi ihanaa, kun voisi nostaa lapsen olkapäälle ilman pelkoa siitä että saan oksennukset päälleni. Olisi ihanaa syöttää sosetta, kun tietäisi että se pysyisi varmasti sisällä. Nämä ovat niitä elämän pieniä epämukavuuksia, joiden kanssa on kuitenkin helppo elää. 

Pekka on nykyään varsinainen moniosaaja. Jokeltelu on saanut aivan uusia sävyjä ja tarkkakorvainen löytää joukosta myös äiti-sanaa muistuttavan sanan. Pärinää, lällätystä, köhimistä ja muita hauskoja ääniä meillä kuuluu koko ajan. Pekka myös konttaa sujuvasti pari askelmaa ylöspäin sekä seisoo pitkiä aikoja tuesta kiinni pitäen. Pekka osaa myös liikkua kävellen leikkikehän reunoista kiinni pitäen. Eräs Pekan lempi leikeistä on pallon heitto ja sormiruokaa syödään jo pinsettiotteella. Joten näistä kaikista ei voi olla muuta kuin ylpeä ja onnellinen.

Antti on myös oppinut uusia taitoja. Käsien käyttö on hallitumpaa, joten esim. tutin pyörittely ja suuhun laittaminen onnistuvat sujuvasti. Antti on todistettavasti kolme kertaa kääntynyt selältä vatsalleen, mutta se on päättynyt joka kerta itkuun pojan säikähtäessä tapahtunutta. Hammaskilpailussa tilanne on tällä hetkellä tasan 5-5. Molemmilla on kolme hammasta ylhäällä ja kaksi alhaalla. Antti ei enää automaattisesti oksenna, jos hänelle tarjoaa karkeampaa ruokaa. Poika saattaa jaksaa syödä karkeampaa sosetta muutaman lusikallisen, mutta sen jälkeen on saatava täysin sileää sosetta. Pienin askelin eteenpäin, joka tapauksessa. 

No moi, mä oon Antti, pieni lumiukko.

Äiti määpä osaa tehdä spagaatin.

Ei äiti vihreästä vakoojaninjasta saa ottaa valokuvaa.

- Äiti ei mulla oo sormet suussa.

- Joo äiti kato vaan mitä se Antti puuhaa, sillä mää en ainakaan aiokkaan syödä tätä pandatuolin liiviä.