On se jännä juttu tämä elämä ja tuo kiire. Muistan kun olin vuosia sitten Rossossa kesätöissä ja luulin silloin, että tämän kiireisempää ei yksinkertaisesti voi olla. Taukoja ei ehtinyt kunnolla pitämään, kun talo oli täynnä aamusta iltaan. Hellepäivien pelastus oli juotava jogurtti, josta ehti ottaa pienet huikat silloin tällöin.

Muistan hyvin myös ajat ennen joulua ja juhannusta Alkon kassalla, kun jono ei koskaan loppunut. Iltaisin posket olivat kipeät kun olin hymyillyt koko päivän taukoamatta.

Nykyisessä työssäni olen oppinut uudenlaisen kiireen. Kiire syntyy puhelimesta, sähköpostista ja jatkuvista lupauksista. Deadlinet venyvät ja paukkuvat ja huono omatunto vaivaa, kun lupaamiaan asioita ei yksinkertaisesti ehdi tehdä, tai ne hautautuvat paperipinoon kiireestä johtuen. Tämän työn ehdoton etu on kuitenkin viikonloppuvapaat ja työkaverit, joista on tullut läheisempiä kuin oisin koskaan arvannutkaan.  

Nyt ei ole kiire. Nyt ei ole huono omatunto. Työkännykkä jäi töihin ja työsähköpostissa on poissaoloviesti. Homma pyörii ilman minuakin, en ole korvaamaton. Ja se olisi meidän jokaisen hyvä muistaa. Tänään, tällä hetkellä koen kuitenkin tekeväni maailman tärkeintä työtä ainoastaan lepäämällä ja makaamalla. Deadline on vasta toukokuun alussa, joten minulla ei ole mihinkään kiire.

Nyt kun en pääse mieheni kainaloon nukkumaan, niin pehmeä nalle on parasta mahdollista uniseuraa.