Väsymys tekee kirjoittamisesta vaikeaa. Ajatuksia on vaikea saada puettua sanoiksi. On kuitenkin pakko yrittää, sillä en ole ehtinyt koneelle pitkään aikaan ja kerrottavaa on paljon. Haluan heti tähän alkuun kiittää teitä lähettämistänne kommenteista. Ne ilahduttivat minua suunnattomasti. 

Antilla aloitettiin Oulussa vatsansuojalääke, jonka käyttöä olemme jatkaneet kotona hyvällä menestyksellä. Toissapäivänä Antti söi sylissäni. Minä aivastin ja pieni poika meni siitä paniikkiin ja oksensi. Ja siitä se kierre sitten lähti. Antti oksensi eilen kuusi kertaa. Kyseinen määrä lähentelee jo yhden päivän oksennusennätystä. Olin todella pettynyt ja väsynyt. Ehdin jo tottua siihen, että meillä ei enää oksenneta joka päivä. Ehdin jo nauttia lapseni syöttämisestä ja röyhtäyttämisestä. Lopetin pelkäämisen. Jatkuva oksennusvaara tekee lapsen käsittelystä varovaista. Missä asennossa syötän, röyhtäytän ja kannan. Onneksi tänään meillä ei ole oksennettu ja toivottavasti se myös jatkuu näin. Pitkä vähäisen oksentelun kausi näkyy Antin voinnissa. Lapsi on virkeämpi, pulloposkisempi ja tyytyväisempi, sillä kyllähän jatkuva oksentelu sekä väsytti että teki varmasti myös kipeää. 

Olemme menossa lähiaikoina Ouluun. Antille asennetaan tuolloin magneettisäätöinen shuntti. Magneettisäätöistä shunttia voidaan säätää pään ulkopuolelta. Pidän todellakin sormia ristissä ja peukkuja pystyssä, että leikkaus menisi hyvin ja shuntin virtaus saataisiin säädettyä yhdellä kertaa oikeaksi. Sillä joka kerta kun shunttia pitää säätää, tietää se taas yhtä Oulun reissua lisää.

Eilen Pekalla puhkesi ensimmäinen hammas. Antin ensimmäinen hammas puhkesi viikko sitten. Tästäkin syystä äiti on vähän väsynyt, sillä hampaiden puhkeamiseen on ainakin meillä liittynyt öistä levottomuutta ja kitinää. Lisäksi sairastuin itse perjantaina sitkeään kuivaan yskään. Antin tulevan leikkauksen vuoksi olen pitänyt lapsia hoitaessani kasvojeni edessä maskia, jotta saisimme pidettyä Antin terveenä. Ja koska lapsia on kaksi on minulla maski kasvojen edessä lähes koko ajan kun pojat ovat hereillä. Kun on päivän pitänyt maskia, sen kyllä huomaa illalla. Pää on kipeä ja raitista ilmaa kaipaa suunnattomasti. Onneksi tänään yskä on näyttänyt laantumisen merkkejä. Ehkä se tästä.

Olen viime päivinä yrittänyt täyttää poikien lahjaksi saamia vauvakirjoja. Kirjoissa on lukuisia vaikeita kysymyksiä, kuten miltä näytit syntyessäsi tai ketä oli mukana synnytyksessä. Kysymykset eivät ole laisinkaan helppoja keskosvanhemmalle, sillä en halua kuvailla keskosvauvan ulkonäköä vauvakirjaan totuudenmukaisesti. Niinpä kirjoitin sinne pieni ja hento. Ja ketäs sitten olikaan mukana synnytyksessä. Siellä huoneessa taisi olla kymmenkunta ihmistä, mutta ei siellä ollut ketään minulle läheistä, jota kirjan kysymyksessä varmasti haetaan. Kirjan täyttäminen on raskasta, koska siinä joutuu väkisinkin palaamaan mietteissään hetkiin, jotka on jo unohtanut, joko tahallisesti tai tahtomattaan. 

Läheinen työkaverini siirtyy piakkoin toisiin tehtäviin ja olen yrittänyt selata valokuviani läpi, josko löytäisin hänestä jonkin hyvän kuvan. Nykyaikaina kuvia kertyy nopeasti tuhansia ja niihin liittyy paljon muistoja. On lomakuvia ihanilta rannoilta, joista voi aivan aistia auringon lämmön. On lomakuvia kaupungeista, jollaisia ei koskaan tiennyt olevankaan. Ja kun kuvia selaa, mieleen hiipii haikeus. Kai me vielä joskus matkustamme johonkin. Vaikka nyt on hyvä olla kotona, niin kai me vielä joskus pakkaamme laukut, lähdemme ja löydämme se täydellisen rannan ja sen kaupungin, jonka kukkulalla seisoo upein linnoitus. Olin ottanut kännykälläni kuvia myös ultraäänikuvista. Ensimmäisessä kuvassa luulimme, että tulijoita olisi vain yksi ja seuraavassa kuvassa niitä olikin jo selkeästi kaksi. Joka viikko otimme sivuprofiilikuvan kasvavasta vatsasta, joka ei kuitenkaan ehtinyt kasvaa hirmuisen suureksi. 

Kirjoitin varmasti jo keväällä siitä, kuinka vaikeaa on löytää vertaistukea. Nyt kun olen sitä tarvinut, olen sitä myös saanut. Olen myös ymmärtänyt, että vertaistueksi ei riitä yksi ihminen tai yksi perhe. Yhden keskosäidin kanssa keskustelemme kuntoutuksesta ja vammaistukihakemuksista, toisen kanssa yleisesti keskosuuden tuomista haasteista arjessa ja kolmas äiti on tukenani shunttiasioissa. Vertaistukea on hyvä olla, sillä on hyvä muistaa ettemme ole yksin tällä keskosuuden viitoittamalla polulla. Olen käynyt Kevyt ry:n keskustelupalsalla, mutta se ei ollut keväällä minun paikkani eikä se ole sitä vieläkään. Facebookista olen löytänyt paljon paremmin omiin tarpeisiini sopivan ryhmän, jossa saa keskustella vapaasti kaikesta keskosuuteen liittyvistä asioista, niin iloista kuin suruistakin. 

Eilen illalla katsoin televisiosta Elämä lapselle -konserttia. Muistan katsoneeni konserttia jo lapsena ja haaveilin tuolloin joskus pääseväni sinne. Tuolloin konsertissa esiintyi XL5 ja minä olin kova fani. Aina kun olen konserttia katsonut, on sairaiden lasten ja keskosten tarinat tuntuneet todella vierailta ja kaukaisilta. Ei kosketa minua. Ja kertaakaan en lahjoittanut rahaa. Eilen illalla tein poikkeuksen. Tein lahjoituksen, sillä minun poikani ovat viettäneet viikkoja elämästään Kummien lahjoittamassa keskoskaapissa. Onneksi joku on ymmärtänyt lahjoittaa jo silloin, kun minä vielä ajattelin, ettei tämä kosketa minua. Ja jos Oulun uudelle lasten- ja naisten sairaalalle järjestetään keräys, ei minun tarvitse miettiä hetkeäkään lahjoitanko. 

Tänään pojilla oli viimeisen kerran fysioterapiaa sairaalassa. Antin leikkauksen jälkeen fysioterapeutti käy jumppaamassa poikia meillä kotona. Se helpottaa arjen pyörittämistä huomattavasti. Ja luonnollisesti myös infektioriski pienenee, kun poikia ei tarvitse joka viikko kuljettaa sairaalaan. 

Äiti ethän kerro kellekään jos mää kerron yhden salaisuuden...

Hei, mihin sää meet? Mää oon vielä täällä, ethän sää unohtanu mua, ethän?