Tänään pojilla oli syntymäpäivä. Yksi viikko, merkittävä merkkipaalu äidille ja isälle. Juhlapäivän kunniaksi pojille vaihdettiin uudet puhtaat keskoskaapit ja sairaalaklovnit kävivät poikia tervehtimässä. Pojat eivät suuremmalti vielä klovnien päälle ymmärrä, mutta äitiä ja isiä vierailu ilahdutti. Poikien silmäthän ovat vielä kiinni, mutta kovasti Pekka niitä jo yrittää availla. 

Päivän ehdoton kohokohta oli se, kun vaihdoimme molemmille pojille vaipat yhdessä mieheni kanssa. Hoitajat seurasivat sivusta ja hieman ohjeistivat toimintaamme, mutta voi mikä onni oli hoitaa vauvoja yhdessä oman kullan kanssa. Ja voi kuinka onnellisia olimme pienen pienestä kakasta joka vaipasta löytyi.

Pääsimme tänään myös juttelemaan psykologin kanssa ja se kevensi taakkaamme hitusen. On helpottavaa jutella ihmiselle, joka osaa esittää oikeat kysymykset ja joka ei ole itselle läheinen. Läheiset ihmiset ovat tässä tilanteessa erittäin tärkeitä, mutta on vaikea jakaa surua ihmisen kanssa joka suree kanssasi. 

Huomenna poikien päät kuvataan ja pelonsekaisin tuntein odotamme vastauksia. Sen tiedän jo etukäteen, että ensi yö on levoton ja aamulla sairaalaan lähteminen on vaikeaa. Pelko on ikävä tunne, sillä aivan niin kuin kaikkien tunteiden, senkin hallitseminen on kovin vaikeaa. Onneksi minun ei tarvitse yrittää nukkua yksin sillä on olemassa ihminen, joka jakaa kanssani kaikki nämä tunteet. Pelon, toivon ja suunnattoman suuren rakkauden poikia kohtaan. 

Syntymäpäivän kunniaksi pojat pääsivät solariumiin.