Tahtoisin juosta osaston käytävää päästä päähän, kiljua ja pomppia. Tämän lähempänä emme koskaan ole olleet kotia. Tahtoisin huutaa ja riemuita, sillä viimeinkin näyttää siltä että meidän perheemme on aika vaihtaa kaupunkia. Sanotaan, että pessimisti ei pety, mutta tänään en jaksa olla pessimistinen. Jos perjantaille kaavailtu siirto syystä tai toisesta peruuntuu, niin sitten minun maailmani saa aivan kaikessa rauhassa romahtaa. Tänään haluan olla vain ja ainoastaan onnellinen. 

Emme vielä pääse kotiin, vain toiseen sairaalaan, mutta voi kuinka kaipaankaan ylipäätään kotikaupunkiin. Voin lämmittää saunan silloin kuin haluan ja pestä pyykkiä silloin kuin haluan. Saan kasata pinnasängyt ja ostaa tuttipulloja. Voin viimeinkin alkaa valmistautua siihen, että pojat tulevat jonakin päivänä kotiin. Kun silmälääkäri tänään sanoi molempien poikien kohdalla, että tilannetta on seurattava viikoittain, olin pettynyt. Taival Oulussa jatkuisi ja jatkuisi ja jatkuisi ja jatkuisi. Mutta kun silmälääkäri kertoi, että seuranta voidaan hoitaa myös kotikaupungin sairaalassa, meinasin pakahtua. Olisin voinut halata silmälääkäriä, olin niin onnellinen. 

En oikein edes ymmärrä minne katosi kaikki pelko ja epävarmuus siirtoon liittyen. Oliko se kuitenkin vain väsymystä? Ahdistusta siitä, etten vieläkään pääse omaan kotiin yöksi. Nyt koen vain iloa. Kaksi ihanaa pientä poikaa ja pojilla ihana isä. Mitä muuta voisi toivoa. Haluaisin heittää ylilääkärin kanssa ylävitoset. Upeaa työtä.

Osaston henkilökuntaa tulee varmasti ikävä. Niin monta syvällistä ja pinnallista keskustelua on näiden viikkojen aikana käyty. Välillä on pitänyt itkeä, mutta onneksi usein olen saanut nauraa. Olen saanut olla vihainen, kukaan ei ole tuominnut. Olen kokenut uskomatonta huolenpitoa. Muistutusta lepäämisen ja syömisen tärkeydestä. Ja ennen kaikkea henkilökunta on saanut pidettyä meidän pienet poikamme hengissä. Uskomaton suoritus. Vaikka alussa vaikeudet näyttivät ylitsepääsemättömiltä ja karikot kivikkoisilta, niin silti tie selvemmille vesille löytyi kuin löytyikin. 

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Kokkola here we come!

Äiti älä tule iholle sen kännykäs kanssa.

Äiti, mä en tajuu. Laitan käden nyrkkiin ja vedän, mutta mitään ei tapahdu. Mitä mun nenämahaletkulle on tapahtunut?