Tänään aion kävellä sairaalalle. Ei ole olemassa mitään syytä miksi en kävelisi. Raitis ilma tekisi todella hyvää. Nyt ei sada, minulla ei ole jalka kipeä, enkä keksi tähän hätään ainuttakaan tekosyytä miksi en voisi kävellä. 

Parina viime yönä en ole nukkunut kunnolla. On ollut vaikea nukahtaa, olen ollut jotenkin hermostunut. Aamuisin olen herännyt jo ennen herätystä, mutta todella väsyneenä. Taitaa olla niin, että Antin tuleva shuntti-leikkaus hieman hermostuttaa. 

Aloitin eilen vertaistuen etsimisen. Huomasin pian, että se ei ole aivan yksinkertaista. Nimittäin onneksi harvan keskosen tie on yhtä takkuinen kuin Antilla ja Pekalla. Ja koska keskoseksi määritellään ennen raskausviikkoa 36 syntyneet vauvat, sen tajuaa jokainen, ettei noilla viikoilla syntynyttä vauvaa voi verrata meidän poikiin. Keskosia ovat siis kaikki ennen raskausviikkoa 36 syntyneet vauvat, pikkukeskosia taasen ovat alle 1,5 kiloiset vauvat ja erittäin pieniä keskosia ovat alle kilon painoiset vauvat. Onneksi näitä erittäin pieniä keskosia syntyy kuitenkin harvoin. Ja onneksi erittäin pienten keskosten joukosta löytyy paljon onnellisia tarinoita. Mutta ymmärrätte varmasti, että vertaistuen löytyminen ei ole aivan yksikertaista. Mistä löytyy perhe, joka olisi matkannut tämän saman tien ductus-leikkauksineen ja shuntin asennuksineen vain hetkeä ennen meitä. Kenellä olisi voimia kuunnella ja vastata kysymyksiini, kun en oikein edes tiedä mitä haluaisin kysyä. Mutta en ole vielä heittämässä kirvestä kaivoon. Ja parasta vertaistukeahan saan omalta mieheltäni, sillä hän kulkee kanssani tätä samaa tietä. 

Vaikka välillä epätoivo ja väsymys valtaavat mielen, niin olen silti parin viimepäivän aikana kokenut todellisia onnenhetkiä. Olen nyt pari päivää lukenut poikien huoneessa kirjaa 875 grammaa. Uppoudun kirjan pariin täysin ja havahdun siihen kun koneet hälyttävät. Nostan katseeni siihen suuntaan mistä ääni kuuluu. Antin kone ei hälytä. Katson Pekan koneen näyttöä, mutta kaikki luvut näyttävät normaaleilta. Katson vielä uudestaan Antin konetta ja vielä kerran Pekan konetta. Molemmissa normaalit luvut. Vasta tuolloin tajuan, että hälytys tulee naapurihuoneesta. Ja tämä sama tilanne on toistunut jo pari kertaa. Kun nämä vajaat kuusi viikkoa poikien koneet ovat hälytelleet koko ajan, on jotenkin uskomattoman ihanaa huomata, että meidän pojat eivät ole enää osaston heikoimmassa kunnossa olevia vauvoja. Osasto on taas lähes täynnä ja eilen lääkärinkierto oli mielestäni myöhässä useamman tunnin. Mutta sitten tajusin, että lääkärinkierto ei enää ala meidän huoneesta. Kiireisimmät ja sairaimmat vauvat tulevat ensin ja meidän poikamme eivät ole enää listalla ensimmäisenä. Eli tämä kuusi viikkoa ei ole mennyt hukkaan, vaan edistystä on oikeasti tapahtunut.

Jou! I'm the coolest kid in the 55.

Pekka äidin sylissä kertomassa päivän kuulumisia.