Minulla oli lapsena haave. 25-vuotiaana olen naimisissa ja minulla on kolme lasta. Vuodet vierivät, hyvä mies löytyi, mutta vauvakuumetta ei vain kuulunut. Matkustelimme, nautimme elämästä kahdestaan. Vauvakuumetta ei tullut, mutta ajatus kypsyi. Tehdään lapsi ennen kuin täytän 30. Ensimmäisellä kerralla raskaustesti oli negatiivinen ja vielä toisellakin kerralla. Aikaa kului ja mieleen hiipi epäilys, entä jos emme voisikaan saada lasta. Kun testi sitten eräänä päivänä näytti positiivista, en voinut uskoa sitä todeksi. Kävikö se kuitenkin näin helposti. Minua jännitti ehtisinkö täyttää kolmekymmentä ennen kuin vauva syntyisi. 

Saimme arvion lasketusta ajasta. Mieheni syntymäpäivä. Miten ihanaa, kevätvauva. Kun kätilö sanoi ultrassa, että odotamme kaksosia, rupesin itkemään. Olin suunnattoman onnellinen, mutta kauhuissani. Kaksoset. Ensimmäinen ajatus oli se, että meidän pitää vaihtaa asuntoa. Lääkäri tuli paikalle ja kertoi että kyseessä on riskiraskaus. Mitä se tarkoitti? Riskiraskaus. Että istukka ei välttämättä jaa ravintoa vauvoille tasaisesti. Pysyin visusti poissa internetistä, jotta en pelkäisi. Sillä miksi pelkäisin. Ensimmäiset 12 viikkoahan olivat jo takana. Vauvat A ja B. Antti ja Pekka, kuinkas muutenkaan. Vaikka kukaan ei vielä tuolloin tiennytkään, että vauvat olivat poikia. 

Tulin äidiksi kolme ja puoli kuukautta liian aikaisin. En ollut vielä valmis. Poikienhan piti syntyä vasta keväällä. Ei ollut epäselvyyttä siitä, ehtisinkö täyttää kolmekymmentä. En ehtisi. Tuntui epäreilulta. Ei synnytys voi alkaa vielä, kun en ole ehtinyt jäädä äitiyslomalle. Ei ole vielä äitiyspakkauksia. Ei ole vielä edes raskausarpia. Mutta synnytys käynnistyi. Pojat syntyivät ja olen nyt äiti. Olen kahden pienen ihanan pojan äiti.

Päivät kuluvat ja pojat kasvavat. Totuttelen itse ajatukseen. Olen äiti, koko lopun ikääni. Vauvat eivät jää sairaalaan, vaan jonakin päivänä he tulevat kanssamme kotiin. Jonakin päivänä ei ole enää piuhoja. Jonakin päivänä en juttele kuulumisiani hoitajien kanssa, vaan omien kavereideni kanssa. Jännittävää, pelottavaakin. Tarvitsen tukiverkostoani. Tiedän jo nyt, että en tule pärjäämään yksin. Onneksi asiat etenevät hitaasti. Piuhat katoavat yksi kerrallaan. Syömistä harjoitellaan pikku hiljaa. Lääkkeet vähenevät. Minun ei tarvitse olla ammattilainen tänään. Ei vielä huomennakaan. Kun kotiudumme, olen varmasti mestari. Olenhan hoitanut poikiamme siinä vaiheessa jo kuukausia. Harvalla vanhemmalla on mahdollisuutta harjoitella kylvettämistä hoitajien ja fysioterapeutin avustuksella. Harva vanhempi saa opastusta syömistekniikoihin puheterapeutilta. Eikä kotonakaan tarvitse selvitä yksin. Kontrolleja on säännöllisesti. Emme putoa tyhjänpäälle. Nyt vain odotan iloisin mielin, että tulee se päivä jolloin pääsemme siirtymään Oulusta kotipaikkakunnan sairaalaan. 

Puheterapeutti on nyt käynyt katsomassa Pekan syömistä ja todennut että homma sujuu raskausviikkoja vastaavasti. Antilla homma ei ole vielä kunnolla käynnistynyt, mutta sitä vartenhan nenämahaletku on olemassa, että poika ei näänny nälkään. Antilla aloitettiin eilen antibioottikuuri. Helmikuussa pieleen mennyt kanyyli aiheutti päähän patin, johon ilmestyi eilen mätää. Koska pään toisella puolella on shuntti, ei mitään riskejä oteta, vaan tulehdus yritetään poistaa antibiootin voimin. Huomenna fysioterapeutti tulee seuraamaan, kun kylvetän Pekkaa. Siitä tulee varmasti mielenkiintoista. Lukuisat silmäparit tarkkailevat ja neuvovat. Saapa nähdä paljonko tulee suorituspaineita. Keskiviikkona silmälääkäri vierailee poikien luona ja minä käyn gynekologin kanssa läpi vielä synnytyksen kulun. Perjantaina puheterapeutti tulee katsomaan Anttia uudemman kerran, jotta nähdään onko viikon aikana tapahtunut kehitystä. Syöminen kun on taito, jota ei voi opettaa, vaan siihen täytyy kypsyä. Pekka on ollut jo kolmisen vuorokautta ilman happiviiksiä ja ruokaa menee pullosta useita kertoja vuorokaudessa, jopa kokonaisia aterioita. 

Ihana, ihanampi, Antti.

Isin sylissä ja peukalo suussa, äitin pikku kulta.