Kello on yksitoista perjantai-iltana. Istumme miehen kanssa vanhempien taukohuoneessa vastasyntyneiden teho-osastolla. Tulimme pari tuntia sitten sairaalaan, oltuamme vuorokauden poissa poikien luota. Ikävä oli jo kova, mutta vastaanotto ei ollut paras mahdollinen. Hoitajat toivottivat iloisesti hyvää ystävänpäivää ja tarjosivat karkkia, mutta pojat tervehtivät meitä ei niin toivotulla tavalla. Molemmat unohtelivat hengittää ja tuntui todella pahalta nähdä kuinka pienen Antti-pojan iho muuttui sinertävän harmaaksi ja vahamaiseksi. Hoitajat häntä herättelivät ja antoivat lisähappea. Sydämen syke laski, mutta onneksi sydän ei sentään pysähtynyt. Tuntui jotenkin niin pahalta, että halusin pois poikien luota. Hetki sitten lääkäri kävi luonamme kertomassa, että Antti siirretään takaisin hengityskoneeseen. Olen todella huojentunut tästä tiedosta.

Kaipaisin rohkaisua, uskoa siihen että kaikki kääntyy vielä parhain päin. Tätä rohkaisua ja uskoa en voi saada keneltäkään muulta kuin omilta pojiltani. Kenenkään sanat eivät lohduta, yksikään keskosen selvitymistarina ei auta. Haluan nähdä omin silmin pienten poikien kasvavan ja vahvistuvan. Vain siten jaksan uskoa, että vielä jonain päivänä saan pojat kotiin, äidin ja isän viereen nukkumaan.

Kotikaupungissa oli kuitenkin mukava käydä. Ei Oulussa mitään vikaa ole, mutta täältä puuttuvat kaikki läheiset, sukulaiset ja ystävät. Saimme hoidettua monia käytännön asioita ja oli ihana nähdä kuinka suuren työn mieheni vanhemmat olivat tehneet, kun he ovat pakanneet kymmeniä muuttolaatikoita. Joku kauhistelikin, että kuinka voin antaa appivanhempien pakata tavaramme, mutta minulla ei ole voimia, kykyä eikä jaksamista itsellä. Lisäksi jokainen pakkaus- tai muuttopäivä tarkoittaa päivää poissa poikien luota ja sitä minä en halua. Haluan olla lasteni luona. Olen todella kiitollinen, että minulla on läheisiä, jotka pakkaavat, siivoavat ja kantavat tavarat uuteen kotiimme, jotta me saamme olla poikiemme luona. Kiitos, että olette olemassa!

Kävimme tänään myös työpaikallani. Oli ihana nähdä työkavereita, he saivat hymyn huulilleni, aivan niin kuin tavallisena perjantaina. Ja oli ihana huomata, että minua ei ole unohdettu. Siellä on suuri joukko ihmisiä, jotka ovat hengessä mukana. Ja tämän kaiken kruunasi vielä hyvä ruoka.

Sain tänään puhelimeeni kuvaviestin. Kuvassa oli kaksi kättä ja uudet kiiltävät sormukset vasemman käden nimettömissä. Olen suunnattoman onnellinen näiden kahden puolesta. Olette totisesti onnenne ansainneet! 

Tänään on ystävänpäivä. En ole lähettänyt ainuttakaan korttia, tekstiviestiä tai facebook-päivitystä. Olette kuitenkin tällä hetkellä tärkeämpiä kuin koskaan. Hyvää ystävänpäivää!

P.S. Kun lähdimme sairaalasta, niin hysteerinen itku tuli automatkalla. Istuimme asuntomme parkkipaikalla, itkin ja huusin ääneen. Oli vain liian kamalaa nähdä oma pieni vauva elottomana. Toivottavasti sitä näkyä ei tarvitse todistaa enää koskaan. Onneksi olemme täällä kahden, ei tätä yksin jaksaisi.

Antti nasaalissa, ennen intubointia.

Antti jälleen hengityskoneessa. Kiitos hoitajat ja lääkärit, olette meidän silmissämme hengenpelastajia!

Kun äiti ja isi eivät voi aina olla paikalla, niin tälläinen tekokäsi tuo pienelle vauvalle turvaa ja lohtua. Käden alla pötköttelee pieni Pekka-poika.