Eipä ole oma äitini tai kukaan mukaan osannut kertoa kuinka raskas taakka tämä vanhemmuuden taakka onkaan. Huoli omista pienokaisista on niin kova, että siihen meinaa välillä aivan pakahtua. Ja kuinka kipeää tekeekään katsoa keskoskaapin sisällä olevaa pienokaista, joka taistelee hengestään, kun itse ei voi tehdä mitään. 

Tein elämäni tärkeimmän työn loppiaisen jälkeen kun sinnikkäästi makoilin kaksi viikkoa. Nuo kaksi viikkoa olivat pojille elintärkeitä. 

Vaikka elämässäni on tapahtunut muutamia ikäviä asioita, ei silti mikään voinut varustaa minua keskiviikon kauheuteen. Heräsin aamulla osastolla siihen, kun hoitaja käski soittamaan osastolle 55. Puhelimessä lääkäri kertoi tilanteen olevan kriittinen ja pyysi meitä kiirehtimään paikalle. Antti oli elvytetty hetkeä aiemmin ja meidän saapuessamme paikalle hänen hapetusarvonsa olivat nollassa. Myös Pekalla oli ollut hengityskatkos samana yönä. Niinpä aloitimme keskiviikon Antin hätäkasteella ja teimme pian saman toimituksen myös Pekalle. Molemmilla pojilla oli sisäinen verenvuoto, tarkka sijainti ei vain ollut vielä tuolloin tiedossa. Antti kuolasi koko päivän verta ja aivokuvauksessa näkyi myös päänsisäinen verenvuoto. Pekalla oli vastaavanlaiset ongelmat, vain hieman pienemmässä mittakaavassa. 

Kun lääkäri mainitsi jotakin aktiivisten hoitojen lopettamisesta, tuntui kuin maailmani olisi romahtanut. En halunnut kuulla, en halunnut ymmärtää. Minusta ei olisi hautaamaan omia lapsiani, en kestäisi moista ajatusta. 

Tuon aamun jälkeen on tapahtunut paljon. Pienen keskosvauvan elämä on ihmeellisestä, sillä käänne parempaan tai huonompaan voi tapahtua hetkessä. Olenkin suunnattoman kiitollinen osaston 55 henkilökunnalle, jotka pitävät pienet poikamme kaikin keinoin hengissä ja hyvinvoivina. 

Tänään olen saanut kokea kaksi ihanaa asiaa. Aamun hoitojen yhteydessä sain pitää käsiäni Antin pään ja jalan päällä hyvän tovin. Ja toinen pienempi onni oli se, että pääsin itse pois sairaalasta. Olemme tämän yön hotellissa, huomisesta en vielä tiedä. Asuntoasiaan pitää löytää jokin ratkaisu, sillä kotoa Ouluun on aivan liian pitkä matka. Mutta tänään en jaksa murehtia sitä, tärkeintä on se, että molemmat pojat on juuri tällä hetkellä elossa ja tiedän että heistä pidetään hyvää huolta. 

Minun tärkein tehtäväni on nykyään olla poikien luona ja blogi on kuin päiväkirjani mihin voin käydä purkamassa sydäntäni, jos intoa ja jaksamista riittää. Vanhemmuus on maailman ihanin ja raskain taakka. Onneksi en osannut aavistaa sitä etukäteen. 

Antin aamutoimia tehtiin tänään äidin käsien hellässä huomassa.