Vuosi sitten pojat olivat muuttaneet jo kotikaupungin sairaalaan ja minua vain itketti. Meitä valmisteltiin siirtoon kauan ja olin sitä odottanutkin malttamattomana, mutta se oli kamalaa. Huoneessa ei ollut hoitaja paikalla vuorokauden ympäri ja se oli todella outoa. Tunsin itseni jopa yksinäiseksi, koska olinhan tottunut siihen, että Oulussa hoitajista oli aina juttuseuraa. Toisaalta oma huone antoi rauhallisen tilaisuuden tutustua poikiin ja totutella itsenäiseen hoitamiseen. Vaikka olin käynyt tutustumassa osastoon etukäteen ja osastolla työskenteli monta tuttua hoitajaa, niin silti ahdisti. Tuntui siltä että he hoitavat poikia väärin, vaikka olivatkin ammattitaitoisia. Oli vaikea oppia luottamaan siihen, että pojat todella jäisivät henkiin. Ja siinä samalla tiesin, että pojat ovat pian kotona joten meidän piti olla sairaalasta välillä poiskin, jotta ehtisimme saada asiat sille mallille, että poikien olisi mahdollista kotiutua. Aurinkoisena päivänä olisin halunnut lähteä poikien kanssa jo vaunulenkille, mutta istuimme ja sylittelimme sairaalan pienessä huoneessa. Ne lyhyet kolme viikkoa jotka pojat viettivät kotikaupungin sairaalassa tuntuvat näin jälkikäteen ajateltuna sumuisilta. Ehkä jännitys poikien kotiutumisesta ja rutiinien täydellinen muutos veivät voimia. Ehkä raskas talvi oli vienyt veronsa. Muistan kuitenkin edelleen kuinka opettelin vaihtamaan vaippaa ilman kertakäyttöhanskoja ja kuinka minua pelotti laittaa tutti pojalleni suuhun ilman, että olin ensin desinfioinut käteni. Se oli oikeasti todella outoa. Kotikaupungin sairaalassa myös lypsin viimeiset maitoni ja tein samalla viimeisen surutyön imetyksen epäonnistumisesta. Kaiken kaikkiaan tuota aikaa varjosti pohjaton väsymys ja olen erittäin onnellinen, että se on taakse jäänyttä elämää. Tästä keväästä saan nauttia vaunulenkkien muodossa vaikka joka päivä.  

Viime aikoina elämässämme on tapahtunut pieniä hyviä asioita. Olen päässyt kampaajalle, ostanut uusia vaatteita ja nauttinut aurinkoisista kevätpäivistä poikien nukkuessa rattaissa. Tulevana viikonloppuna yritän lähteä käymään Tampereella Leijonaemojen vertaistukitapaamisessa. Ja pian on myös seuraavan osastojakson aika Oulussa. 

Osastojakson suhteen minulla on paljon odotuksia. Suurimpana cp-vamma diagnoosin saaminen. Diagnoosi ei muuta mitään, mutta koen että sen avulla saisin yhden asian kirjoihin ja kansiin. Cp-vamma. Sen kanssa sitten saisimme elää loppuelämämme. Silloin saisin ikään kuin työntää keskosuuden taka-alalle ja siirtyä uuteen kohderyhmään. 

Paransimme eräänä päivänä ystäväni kanssa maailmaa ja puhuimme siitä kuinka kaikilla on jotakin. Kuvittelemme että naapurilla, työkaverilla ja kaupan kassalla on kaikki hyvin. Sehän ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Puhuimme siitä, kuinka helppoa olisi jos jokaisen ihmisen kohdalla lukisi esimerkiksi otsassa elämiseen vaikuttavat faktat. Pienen lapsen otsaan olisi kirjoitettu vaikeat ruoka-aineallergiat ja lapsen äidin otsassa lukisi epilepsia. Kaupan kassan otsassa lukisi diabetes ja avioero vireillä. Mummu kassajonossa kantaisi lappua jossa hän kertoisi joutuneensa hautaamaan elämänsä aikana miehensä, kaksi lastaan ja yhden lapsenlapsen. Rouva hänen takanaan olisi peliriippuvainen kleptomaani ja herra hänen perässään väkivaltainen alkoholisti. Viereissessä kassajonossa olisi nuorimies jolla olisi syöpä ja hänen perässään oleva pariskunta kärsisi lapsettomuudesta. Nuori äiti pienen vauvansa kanssa, jota he kadehtisivat olisikin leski joka sairastaa bulimiaa. Me vain kuvittelemme, että naapurilla on kaikki hyvin. Jos me aina tietäisimme mikä kanssakulkijoiden mieltä painaa, voi kuinka paljon helpompi olisikaan ymmärtää toisen valintoja. 

Tämän talven aikana olen lukenut sosiaalisesta mediasta useammankin päivityksen, jossa kerrotaan perheessä riehuvasta oksennustaudista. Meillä ei ole ollut tänä talvena oksennustautia ja hyvä niin. Näistä oksennustautipäivityksistä innostuneena kaivoin poikien vanhan vihon esiin. Ensimmäisen puolen vuoden aikana vihkoon oli kirjoitettu 191 kertaa oksennus, iso oksennus, jätti oksennus tai mega oksennus. Pulautuksia en edes jaksanut ottaa laskuihin mukaan. Eli vähintään 191 kertaa meillä on siivottu, vaihdettu vaatteita, pesty tyynyjä, vilttejä, lattiaa, hiuksia ja partaa. On imetty oksennusta lapsen sieraimista ja odotettu, että henki alkaa varmuudella kulkemaan. Ja tuo 191 kertaa ei ole edes koko totuus. Jättioksennus sisältää muistaakseni kolme tai neljä perättäistä oksennuskertaa ja megaoksennus enemmän kuin neljä perättäistä oksennuskertaa. Ja jos Hannu Hanhi ei ollut matkassa, ehdit jokaisessa välissä vaihtaa vaatteet ja antaa lapselle lisää ruokaa kun sama rumba alkoi uudelleen. Siksi jokaista oksennusta ei jaksanut kirjoittaa vihkoon erikseen. Tästä syystä sosiaalisen median oksennustautipäivitykset eivät ole keränneet minulta aivan hirvittävästi sympatioita. Vaikka tauti on kamala ja erittäin raskas, kun se kiertää perheessä lapselta toiselle, niin oksennustauti silti varmuudella loppuu joskus. Cp-vammasta ja shuntista johtuen en tiedä loppuuko Antin oksentelu koskaan kokonaan. 

Antti ja Pekka kuitenkin voivat hyvin. Pekka harjoittelee kovasti kävelemistä ja Antin oikea käsi on alkanut toimia entistä aktiivisemmin. Viimenkin vatsat toimivat säännöllisesti, ääntä riittää ja ruoka maistuu. Antti sai pari viikkoa sitten korsetin, joka aiheutti lisääntynyttä oksentelua ja unettomuutta, mutta kun korsetti laitettiin hetkeksi hyllylle, niin tilanne koheni. Nyt olemme aloittaneet korsetin käytön uudelleen, mutta rauhallisemmalla tahdilla. Pekka nukkuu yöt tyytyväisenä omassa huoneessaan ja Antti äidin ja isän sängyssä. 

Äiti on käskenyt hymyillä niin että hampaat näkyy, niin hymyillään sitte!

Hei äiti oikeesti, tää on ihan naurettavaa. Sää oot aikuinen ihminen niin voisit ostaa itse omat karkkisi kaupasta, ettei tarvi meitä pukea tyttöjen vaatteisiin ja lähteä kerjuulle naapuriin. 

Kiitti mummu kun annat mulle vähän vauhtia.

Musta tuntuu, että mua on huijattu. Tämä ei tainnut ollakaan purkkapallo.

Elämäni miehet <3 (Poikien virallinen 1-vuotiskuva)