Hei kaikki rakkaat lukijat. Sukulaiset, ystävät, työkaverit, keskosvanhemmat, tutut ja tuntemattomat. Nyt on aika tehdä välitilinpäätös. Aikaa on rajallisesti, enkä usko että sitä tulevaisuudessakaan on yhtään enempää. Niinpä nyt on oivallinen hetki summata menneitä ja suunnitella tulevaa. Blogia kirjoitan, jos aikaa ja intoa löytyy. Ja jos ei löydy, niin kiitos että olette kulkeneet kanssamme tämän matkan. Kiitos niistä kaikista villasukista ja pullista. Kiitos jokaisesta kerrasta, kun olet toivottanut meille jaksamista, voimia ja tsemppiä.

Jotakin nämä menneet kaksi vuotta ovat minulle opettaneet. Ne ovat saanet minusta aivan uusia piirteitä esiin. Olen vahvempi kuin olisin koskaan uskonut, mutta se ei tarkoita sitä ettenkö voisi itkeä. Olen vaativampi kuin olisin koskaan uskonut, mutta se ei tarkoita ettenkö olisi edelleen ystävällinen. Silti sen kaiken takana olen sama minä, joskin vain pari vuotta vanhempana. Minusta tuli näiden kahden vuoden aikana äiti, mutta myös leijonaemo. Ja silti yritän edelleen parhaan kykyni mukaan olla myös vaimo, tytär, sisko, miniä, ystävä ja pian myös työkaveri. 

En muista mitä pelkäsin ennen raskautta. Ehkä lapsettomuutta, syöpää tai kuolemaa. Tai sitä että jäälohkare putoaa katolta päähäni kävellessäni töihin. Ehkä ihan aiheellisia pelkoja kaikki. Kuitenkin heti poikien syntymän jälkeen aloin pelkäämään sitä, että minut raiskataan. Pelko oli ihan järjetön, sillä en viettänyt aikaani humaltuneena syrjäkujilla, vaan olin aina sairaalassa mieheni kanssa. Ja edelleen huomaan tuon saman pelon nostavan päätään joissakin tilanteissa jos olen yksin liikenteessä. Enkä oikeastaan tiedä onko se enää pelkoa raiskatuksi tulemisesta, vai onko se enemmänkin raskauden pelkoa. Sillä en jaksaisi aloittaa tätä rumbaa alusta. Enkä tiedä miten selviäisin riittämättömyydentunteen kanssa, sillä se painaa hartioitani jo nyt ihan kiitettävästi. Tämä pelko varmasti katoaa ajan kanssa ja tilalle tulee uusia. Sellaista se elämä kai on.

Kaksi vuotta sitten olin myös paljon ymmärtämättömämpi. En tiennyt mitään keskosista, kaksosista saati että olisin tiennyt mitä ovat shuntti, cp-vamma tai seisomateline. Nämä kaksi vuotta ovat tuoneet elämääni paljon ymmärrystä ja armollisuutta. Ihminen ei ole huono jos se syö valmisruokaa. Eikä äiti ole huono jos se ei imetä. Tai jos se antaa lapsilleen purkkiruokaa. Eikä lasten onnellisuutta mitata sillä onko ikkunat pesty tai verhot vaihdettu. En ymmärtänyt mitä tarkoittaa erityislapsi saati leijonaemo. En ymmärtänyt kuinka voimakas tunne on lapsen menettämisen pelko. En ymmärtänyt kuinka paljon voi rakastaa.

Olen tämän kahden vuoden aikana oppinut myös paljon uusia asioita. Vaipan vaihtaminen, korsetin laitto, seisomatelineen käyttö, peräruiskeet ja kulkeminen OYS:n kellarikäytävillä sujuvat nykyään kaikki rutiinilla. Olen oppinut paljon enemmän elämästä kuin olisin koskaan voinut kuvitella oppivani. Ja voi kuinka paljon tulen vielä oppimaan. 

Autismi ja epilepsia. Niillä meitä peloteltiin Oulussa keskolassa. Niitä ei ole vielä tullut ja toivon ettei niitä koskaan tulekaan. Murheita on kyllä riittänyt matkan varrella riittämiin ilman noitakin. Antti ei ole tavallinen pikkukeskonen, mutta onneksi epätavallisia pikkukeskosia on paljon muitakin. Ne jotka ovat saaneet jäädä, ovat aivan uskomattomia sisupusseja. Lukuisia leikkauksia, surkeita ennusteita ja piinaavia hetkiä. Äidin ja isän raivoa, huutoa ja kyyneleitä. Ja niitä onnen hetkiä, kun on päässyt kenguruun. Päässyt syliin. Päässyt kotiin. Toinen kivikkoisen keskostaipaleen läpikäynyt vanhempi osaa jakaa tuskan. Tietää puolesta sanastakin sen pelon, epävarmuuden ja katkeruuden.

Elämä ei siis mennyt niin kuin olin suunnitellut. Ja niinhän elämällä on usein tapana. Mutta elämä on hyvää juuri näin. Pääsen nukkumaan joka yö joko Antin tai Pekan viereen. Ja varmasti vielä jonakin päivänä myös mieheni viereen. Mutta juuri nyt me emme halua ajaa teitä pois. Te haluatte takertua ja se sopii meille vallan hyvin. Te tarkistatte öisin, että onhan äiti tai isä varmasti siinä vieressä ja jatkatte tyytyväisinä unianne. Ja me kiitämme siitä, että te olette siinä. Molemmat. Kristiina Brask laulaa eräässä laulussa "Tahdon sinut vällyihini nukkumaan, ettei sulle tulis kylmä enää milloinkaan." Tuo laulu soi usein niinä pakkaspäivinä radiossa kun pojat olivat Oulussa keskoskaapeissa. Joten en voisi olla onnellisempi nyt, kun saan nukahtaa iltaisin oman lapseni viereen.

Tässä vielä teksti Antin kasteenvahvistuspäivänä kummitädiltä saadusta kortista.

Sinä päivänä kun Luoja teki sinut

Hän ei muuta tehnytkään
Heräs aikaisin, otti kynän käteen
Rupes siinä piirtämään

Päivä kului, mut hetkenkään lepoa
Piirtäjä ei kaivannut
Aivan niin kuin olis hurmoksessa ollut
Mestari valmisti sut

Se kuva oli kaunis
Oi ,ihme suorastaan
Muodon jumalaisen sai
Kuvan viereen hän merkkas ettei suhun
Päde kuolevaisten lait

Niille jotka yhä epäilevät Luojaa
Sanon vastaukseksi vaan
Että jos ne edes kerran näkis sinut
Kaikki rupeis uskomaan

Egotrippi 

Mutta nyt olemme kääntämässä taas uutta sivua. Mieheni jää kotiin hoitamaan poikia vuodeksi ja minä lähden töihin. Kynnet on jo lakattu, uusia työvaatteita ostettu ja korkokengät on kaivettu esiin. Olen edelleen ensisijaisesti äiti, mutta siihen rinnalle nousee myös työminä. Toivottavasti minulla on vielä jotakin annettavaa työelämään. Ihana joka tapauksessa meikata ja laittaa hiukset. Pinnallista ja niin ihanaa. Olen niin kiitollinen siitä, että miehelläni on mahdollisuus viettää tämä vuosi poikien kanssa, sillä pitkät työpäivät veivät veronsa niin pojilta kuin isältäkin. Pojat ovat pieniä enää hetken, joten nautitaan tästä nyt. Palaan blogin pariin jos siltä tuntuu. Ja jos ei tunnu, niin kiitos teille kaikille. Mukavaa, että lukijoita on ollut näin paljon. Nauttikaa tekin kesästä ja elämästä joka päivä, niin mekin teemme. 

Pekka ootko nyt ihan varma niistä telineen säädöistä?

Äiti onks tää nyt hyvä, onko? (Kuvassa tuplaratteiden muutostöiden viimeinen sovitus ennen päällisten tekoa)

Äiti tätä voi ajaa vaikka seisaaltaankin näetkös?