Meillä oli tänään hääpäivä. Tänään tuli seitsemän vuotta kuluneeksi siitä kun sanoimme tahdon. Hääpäivä oli jännittävä. Helmikuinen talvipäivä ei ollut erityisen luminen ja flunssa vaivasi enemmän tai vähemmän kaikkia. Itse en nukkunut edellisenä yönä lainkaan, koska olin illalla juonut elämäni ensimmäistä kertaa Finrexiniä, joka sisältää kofeiinia. Jännitys ei varmasti yhtään helpottanut tilannetta, mutta onneksi olimme nuoria, niin hääpäivän jaksoi helposti enkä näytä edes hääkuvissa mitenkään väsyneeltä. Muistan myös hyvin, että naimisiin menoa ei tarvinut sen kummemmin miettiä. Olimme asuneet yhdessä kolmisen vuotta ja toisen tavat olivat tulleet jo tutuksi. Ainoat muutokset, joita avioliitto toi, oli uusi sukunimi ja toinen sormus nimettömään. Molemmat vaativat aluksi totuttelua, mutta nyt niistä ei luopuisi millään. Muistan sanoneeni vihkipapille ennen häitä, että ei ole olemassa hyviä tai pahoja päiviä, vaan jokainen päivä alkaa aamusta ja loppuu iltaan. Olin tuolloin niin oikeassa, mutta silti niin väärässä. 

Koen olevani onnekas, kun saan elää hyvässä parisuhteessa. Hyvä parisuhde on varmasti auttanut meitä molempia nyt, kun elämme hieman erilaista elämää täällä Oulussa. Tiedän, että jossakin vaiheessa miehen täytyy palata töihin, mutta toivon, että hän voi tehdä aina silloin tällöin etäpäiviä, jotta hän voisi osallistua mahdollisimman paljon poikien elämään tänä pitkänä sairaala-aikana. Jokaisen itkuisen päivän pelastus on ollut se, että olemme päässeet saman peiton alle nukkumaan. Suoraan sanottuna miehen töihinpaluu pelottaa. En tiedä miten osaan hoitaa poikia yksin ilman miehen apua. En tiedä kuinka saamme kumpikaan nukuttua. Ja jos tulee jotakin takapakkeja, niin kuinka niistä selviää kun toinen ei ole vieressä tukemassa. Ja minusta tuntuu, etten ymmärrä hoitajien ja lääkäreiden puhetta yhtä hyvin kuin mieheni. Tuntuu siltä, että en jaksa keskittyä yksityiskohtiin, enkä osaa saati muista kysyä oikeita asioita. Toivonkin sydämestäni, että mieheni saisi järjestettyä työasiansa niin, että hän pystyisi tekemään säännöllisesti etätöitä. Ja onneksi on skype, se pelastaa paljon.   

Pääsimme pesemään tänään molempien poikien pyllyjä. Toimiva vatsa oli erinomainen kolmeviikkoissyntymäpäivälahja äidille ja isälle. Antti oli siirretty varhain aamulla happiviiksiltä maskille. Maskista huolimatta kenguruhoidon aikana Antin happiarvot seilasivat koko ajan. Kenguruhoidosta olikin hieman vaikea nauttia täysin siemauksin, kun pienen pojan lukuja oli pakko seurata monitorista ja tarpeen vaatiassa häntä piti hieman herätellä hengittämään. Tuntuu siltä, että aina ruokailun yhteydessä hengittäminen tahtoo unohtua. Pekalla oli myös edelleen tätä samaa ongelmaa hengityksen kanssa. Hengitystuubille ei tehty vielä tänään mitään, mutta varmasti piakkoin sillekin asialle täytyy tehdä jotakin. Taitaa pojat olla identtiset kaksoset kun painivat samojen ongelmien kanssa. Huomenna on jälleen aika kuvata poikien päät. Ei auta kuin toivoa, että tilanne ei olisi mennyt huonompaan suuntaan.  

Aina peittojen potkimisen välissä Pekka nukkui sikeästi.

Antti nukkuu tyytyväisenä ja äiti seuraa monitorista tilannetta.