Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä supistukset alkoivat kolmelta. Viideltä pyysin hoitajan paikalle, joka totesi supistusten tulevan noin 20 minuutin välein. Matka jatkui välittömästi lääkärin luo, joka lähetti minut eteenpäin synnytysosastolle. Kuuden jälkeen soitin miehelle, että voisi varmuuden vuoksi lähteä ajamaan kohti Oulua. Makoilin synnytysosastolla ja minusta ajettiin koko ajan käyrää, supistuksenestolääke oli tuolloin jo lopetettu turhana. Lääkäri tuli moikkaamaan kahdeksan aikoihin ja kertoi, että tulossa olisi sektio. Poikien pienen koon vuoksi olisi turvallisempaa, että he syntyisivät leikkaamalla. Minun sektioni olisi aamun toinen ja suoritettaisiin ennen lounasta. Mies ehtisi paikalle helposti.

Jatkoin makoilua, mutta supistukset vain tihenivät ja olivat kerta kerralta kivuliaampia. Soitin lopulta hoitajan paikalle ja he totesivat yhdessä lääkärin kanssa että nyt tuli kiire, olin nimittäin 8 cm auki. Minut kiidätettiin kiireesti leikkaussaliin ja sain selkääni spinaalipuudutuksen. Supistukset loppuivat tuolloin kuin seinään. Leikkauksen kiireellisyydestä johtuen minulle kerrottiin ettei mies pääsisi mukaan. Pian tunsinkin jo kuinka vatsaani käänneltiin ja väänneltiin ja kuulin ensimmäisen ähkäisyn. Antin syntymäpaino oli 735 grammaa ja Pekan 910 grammaa.

Pojat lähtivät yhdessä mieheni kanssa vastasyntyneiden teho-osastolle sillä aikaa kun vatsaani karsittiin kasaan. Oma matkani jatkui leikkaussalista heräämöön, missä pötköttelinkin useamman tunnin. Tuona aikana mieheni sai nähdä kuinka pojista pidettiin hyvää huolta omissa keskoskaapeissaan. Myöhään iltapäivällä minut siirrettiin osastolle 15. Koko ilta meni nukkuessa lääketokkuraa pois, mutta heti tiistai aamuna oli kova kiire katsomaan poikia. Mies veikin minut pyörätuolilla katsomaan poikia heti kun kunto salli.

Tässä ovat meidän perheen pienet ihmeet, ylemmässä kuvassa Pekka ja alemmassa Antti.