Antin leikkaus on onnellisesti takanapäin ja olemme taas koko perhe kotona. Lähdimme aikaisin tiistaiaamuna mieheni ja Antin kanssa kohti Oulua. Pekka tuli isovanhempiensa kanssa perässä, mutta vain Kempeleeseen asti, josta olimme vuokranneet talon viikoksi. Ei voi muuta todeta kuin että kyllä pojilla on uskomattomat isovanhemmat, kun he suostuivat viettämään viikon Kempeleessä Pekkaa hoitaen, jotta me pystyimme olla mieheni kanssa Antin luona sairaalassa niin paljon kuin mahdollista. Käytännössä olimme molemmat päivisin sairaalassa ja joka toinen yö toinen jäi Antin kanssa sairaalaan yöksi ja joka toinen yö toinen ajeli Pekan luokse Kempeleeseen yöksi. 

Ennen leikkausta minulla oli vain kaksi suurta pelkoa. Ensimmäinen oli leikkausta edeltävä paasto. Olin kauhuissani ajatuksesta huutavasta lapsesta, jolle en saisi antaa ruokaa. Mutta Antti on Antti, ihmemies sanan kaikessa merkityksessä. Poika nukkui lähes leikkauksen alkuun asti ja kun saattelimme hänet leikkaukseen, poika vain hymyili meille ja hoitajille. Toinen pelkoni liittyi hengityskoneeseen. Pelkäsin omaa reaktiotani, kun näkisin poikani pitkästä aikaa hengityskoneessa. Kävimme tiistaina tutustumassa osastolla 64, joka on lasten teho-osasto. Osasto oli ankea. Pitkän ja kapean käytävän varrella oli paljon huoneita. Meille kerrottiin, että Antti viettäisi teholla yhden yön, eikä vanhemmilla olisi mahdollisuutta yöpyä osastolla lapsen kanssa. Kuitenkin leikkauksen jälkeen saimme puhelun, että Antti onkin siirretty heräämöön, eikä teho-osastolle. Ja muutama tunti tämän jälkeen tuli toinen puhelu, jossa kerrottiin, että Antti on siirretty takaisin lasten kirurgiselle osastolle. Tämä tarkoitti sitä, että mieheni sai jäädä Antin kanssa yöksi sairaalaan. 

Viikko Oulussa oli luonnollisesti raskas. Paljon valvottuja tunteja, lapsen oksennusta, liian vähän liikuntaa, epäterveellistä ruokaa ja lohtupullia. Lohtua kuitenkin toi se, että koko viikon ajan sai olla aina jomman kumman pojan lähellä. Tunne oli kuitenkin epätodellinen, sillä aina kun olin toisen pojan luona, minulla oli ikävä toista. Minulla kuuluu olla kaksi lasta. Minulla kuuluu olla kädet täynnä työtä, kaksi vaatiivaa suuta, kaksi ihanaa poikaa. Yhden kanssa olen vajaa. Mies ja kaksi poikaa, niin sen vain kuuluu olla. Tietenkin. 

Viikko sisälsi sattumalta kohtaamisen myös ylilääkärin kanssa, joka maaliskuussa asensi Antille ensimmäisen shuntin. Kyseinen lääkäri kotiutti meidät lauantaina. Lääkäri oli aluksi kovin pahoillaan, koska poikamme shuntti oli vetänyt liikaa ja näin ollen pojan pää oli hassun mallinen ja siitä oli aiheutunut myös runsasta oksentelua. Kerroin hänelle olevani vain tyytyväinen, että lapsi on elossa ja että shuntin vaihdon kanssa päästiin näinkin pitkälle. Ylilääkäri ei muistanut, että hän oli tehnyt ensimmäisen shunttileikkauksen. Sitten kun hän muisti tapauksen, hänkin oli tyytyväinen. Vaikka lääkäri ei voinut maaliskuussa luvata meille juuri mitään, jäi poika silti henkiin. Hyvinhän tässä kävi, totesi lääkäri. Niin kävi, vastasin. Siinä kohtaa hassun mallinen pää tai oksentelut olivat sivuseikkoja. 

Jotta tämä päivitys ei pyörisi ainostaan äidin tunteiden ja Antin leikkauksen ympärillä, niin kerrottakoon, että Pekalle on ilmestynyt kaksi pientä hammasta. Pekka ei enää myöskään pysy paikallaan, jos hänet laskee vatsalleen lattialle. Pekka työntää itseään käsillä taaksepäin tai pyörii lattialla akselinsa ympäri. Pekka on myös löytänyt omat varpaansa ja kiskoo niitä kohti suuti. Soseet maistuvat Pekalle aivan eri tavalla mitä aiemmin. Jos sose on pojalle mieluista ja hänellä on sopiva nälkä, saattaa poika odottaa soselusikkaa jopa suu auki.

Antti on nykyisin aivan toinen lapsi kuin ennen leikkausta. Aikaisemmin Antti nukkui lähes ympäri vuorokauden ja heräsi käytännössä vain syömään. Nyt Antti on iloinen, seurallinen, leikkisä ja itkuinenkin, mutta joka tapauksessa hereillä lähes koko ajan. Esimerkiksi tänään Antti on nukkunut yhdet ainoat päiväunet ja nekin vasta kun lähdin hänen kanssaan vaunulenkille. Aivan kuin pojalle olisi auennut uusi maailma, eikä hän enää malttaisi käyttää aikaa nukkumiseen. Myös oksentelu on vähentynyt. Ei vielä tyystin loppunut, mutta vähentynyt silti merkittävästi. 

Vaikka tikit on vielä paikoillaan, niin ei ne paljon vauhtia hidasta.

Pari viikkoa sitten olimme viimeistä kertaa sairaalassa fysioterapiassa. Jatkossa saamme jumppailla kotioloissa.