Pojat nukkuvat. Jos olisin järkevä, niin minäkin nukkuisin. Tai söisin, tai tekisin kotitöitä. Nyt en kuitenkaan ole järkevä, vaan haluan kirjoittaa. 

Olemme olleet kotona nyt reilut kolme viikkoa. Kaikki ei ole mennyt aivan niin kuin ajattelin tai toivoin. Pojille laitettiin ensimmäisellä neuvolakäynnillä rokotteet. Terveydenhoitaja kertoi, että rokotuksista saattaisi seurata kitinää, tai pientä lämmönnousua. Samana iltana vaihtaessani Pekalle vaippaa havahduin siihen, että poika oli todella kuuma. Vaihdoimme hänelle lyhythijaisen bodyn ja mittasimme lämmön. Yli 38 astetta. Olimme lähdössä nukkumaan, joten poika kiinni saturaatiomittariin. Mittari kuitenkin hälytti koko ajan. Saturaatiot seilasivat huolestuttavasti. Soitin kotikaupunkimme keskolaan ja he pyysivät tuomaan pojan sinne tarkkailuun. Olin pettynyt. Itketti. Miksi pitää tulla vastoinkäymisiä. Enkö vain saisi leikkiä poikien kanssa kotista kaikessa rauhassa. Vedimme mieheni kanssa pitkäätikkua. Minun osakseni tuli pakata Pekka autoon ja ajaa sairaalaan. Syötimme pojan kotona ennen lähtöä ja poika nukahtikin heti turvakaukaloon. Kotoamme on matkaa sairaalaan noin neljä kilometriä. Tuona aikana jouduin pysähtymään kaksi kertaa bussipysäkille herättelemään pientä poikaa. Sikeä uni tarkoitti sitä, että hengittäminen unohtui. Tuo oli yksi elämäni pelottavimmista matkoista. Saturaatiomittarit ovat tarvittaessa kannettavaa mallia ja tällä kertaa siitä oli todella hyötyä. Matalimmillaan pulssi kävi luvussa 89 ja saturaatio luvussa 24. Minun oli pakko uskotella itselleni, että mittarissa oli jotakin vikaa. Eivät luvut voineet millään pitää paikkansa. Hämärässä autossa yön pimeimpään aikaan, oli vaikea arvioida pojan kasvojen väriä. Puhalsin poikaa kasvoille ja ajoin ripeästi kohti sairaalaa. Oli muuten elämäni ensimmäinen kerta kun ajoin punaisia päin. Lastenosastolle päästyämme lisähappea ei kuitenkaan tarvittu. Kuumelääke ja pojan herättäminen riittivät. Kaksi yötä sairaalassa riitti ja pääsimme kotiin. Mukana jälleen kiitollinen mieli suomalaisesta terveydenhuollosta ja uudet ruokaohjeet matkassa. 

Kuten edellisessä viestissä kerroin, Antin silmästä löytyi kehittymätön kohta. Kutsu Ouluun lisätutkimuksiin koitti ja päädyimme siihen, että minä jäisin Pekan kanssa kotiin ja Antin kanssa Ouluun lähtisi mieheni ja appiukkoni. Käynti Oulussa silmäpolilla vei koko päivän. Oulun silmälääkäri kertoi, että Antin silmiä on seurattava jatkossa kerran viikossa, mutta onneksi kotikaupungin sairaalassa. 

Kolmas takapakki tuli muutama päivä sitten. Kävimme kotikaupunkimme sairaalan lastenosastolla ottamassa RS-virus rokotteet pojille ja samalla näytimme lääkärille Antin shunttia, joka näytti hieman turvonneelta. Muutaman minuutin käynti venyi koko päiväksi. Tutkimuksia ja konsultaatiota Oulusta. Toistaiseksi tilannetta seurataan. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että shuntti tihkuttaa nestettä kallon ja ihon väliin. Toivon todella sydämestäni, että shuntti kestäisi ja pysyisi toimintakuntoisena siihen saakka, että shuntin vaihto tulee joka tapauksessa ajankohtaiseksi. 

Muutama päivä sitten otimme Antilta nenämahaletkun irti. Kyllästyimme jatkuvaan oksenteluun ja pulautteluun. Oksentelun osalta tilanne on hieman rauhoittunut, mutta työtä saimme varmasti kaksin verroin. Poika kun ei jaksa aina syödä koko ateriaa kerralla, vaan saattaa herätä uudelleen syömään tunnin tai kahden kuluttua ruokailun päättymisestä. 

Näiden päivien aikana, jotka olemme saaneet olla kotona, olen todellakin ymmärtänyt kuinka hienot pojat minulla on. Elän todella ainutkertaista hetkeä. Yritän nauttia joka sekunnista, sillä pojat kasvavat silmissä. Välillä väsyn, turhaannun. Haluaisin esitellä pienet poikamme koko maailmalle. Mutta kiltisti käymme vaunulenkeillä, kontrolleissa, neuvolassa ja muun ajan olemme kotona. Emme ole vielä ottaneet vieraita juurikaan vastaan, sillä Pekan kuume todellakin avasi silmäni. Flunssa, oksennustauti tai muu vastaava tavallinen sairaus veisi pojat varmasti takaisin sairaalaan. Ja jokainen vieras on infektioriski. Onneksi on kesä. Voimme olla ulkona. Ja onneksi asumme omakotitalossa. Ja mikä loistava keksintö onkaan kuvallinen itkuhälytin. 

Haluaisin kirjoittaa vielä paljon pidemmästi ja paljon useammin. Elämässämme tapahtuu koko ajan jotain, jonka haluaisin jakaa kanssanne. Minun paikkani ei kuitenkaan ole tietokoneen ääressä, vaan poikien luona ja kotitöiden parissa. Vaikka rakastan kirjoittamista ja blogi on minulle eräänlainen henkireikä, on silti tärkeämpääkin kuin tämä. Toivon, että maltan jatkossa ottaa enemmän omaa aikaa ja tulla hetkeksi tietokoneelle. Hallitsen kymmensormijärjestelmän, joten kirjoittaminen itsessään sujuu nopeasti. 

Äitiiiiii!!!!!!!!!!!! Miksi Antti sai ruokaa, mutta mää en?!?

Ai mitä, ollaanko me jo kotona. Eihän vielä tarvi herätä, eihän?