Eilen oli normipäivä. Vai mitä ajattelette siitä, että herätys oli aamulla neljältä. Vein mieheni rautatieasemalle ja hän matkusti kotikaupunkiimme tekemään asuntokauppoja. Myimme rakkaan kotimme, jossa kuvittelimme asuvamme elämämme loppuun saakka. Kun saimme syksyllä tietää, että meille on tulossa kaksoset, niin yllättäen hinku omakotitaloon oli kova. Löysimme meille sopivan kodin yllättävänkin helposti ja niinpä laitoimme oman asuntomme myyntiin ennen joulua. Kaupat on nyt siis tehty. On tässä vähän sulattelemista.

Minun piti luonnollisesti hoitaa oma osuuteni asuntoasioista täällä Oulussa. Tapasin vuokranantajamme ja hoidimme hänen kanssaan paperityöt kuntoon.

Oli outoa olla sairaalassa ilman miestä. Yritin vaihtaa vaippaa yksikseni, mutta eihän siitä mitään tullut. Ja vaikka hoitaja tuli apuun, saimme silti vaihtaa märän aluslakanan uuteen. Lakanan vaihdon yhteydessä hoitaja nosti Antin syliini ja tilanne oli yhtäaikaa sekä ihana että pelottava. Vaikka pojat näyttävät pieniltä keskoskaapeissaan, niin sylissä sen todellisen koon vasta tajuaa. 700 grammaa lihaa ja verta on oikeasti todella vähän. En pelännyt että tiputtaisin Antin vaan pelko liittyi enemmänkin pienen lapsen haurauteen.

Olen tässä jo useana päivänä miettinyt poikiemme nimiä. Vatsassa ollessaan puhuttelin heitä nimillä Antti ja Pekka, vauvat A ja B. Ultrassa lääkärit käyttivät usein nimiä Aatu ja Peetu. Siskoni on nimennyt pojat AappoIivariksi ja PerttiIlmariksi. Osuvimmat nimet taisi kuitenkin sanoa työkaverini, joka kertoi vatsassani asuvan Urhon ja Sisun. Kuinka osuvat nimet hän keksikään. Pojat ovat kuin pieniä jäänmurtajia. Sisukkaita, voimakkaita ja äidille ja isille elintärkeitä.

Uninen pieni mies yläkuvassa (Pekka) ja pieni hävittäjälentäjä alakuvassa (Antti).