On tämä ihmismieli sitten mielenkiintoinen laitos. Tunteet heittelevät päivän aikana ilosta ja kiitollisuudesta itkuun ja epätoivoon. Vaikka meitä varoiteltiin etukäteen, että sairaalan vaihto voisi olla vaikea ja raskas asia, en silti osannut kuvitella niitä tunteita, joita se on minussa herättänyt. Kotikaupungin lastenosastolla on hyvät tilat, mukava henkilökunta ja kaikki tuntuu pelaavan mainiosti, mutta silti olin eilen todella ahdistunut. Sairaalan vaihdon jälkeen en ole nukkunut kunnolla ja mieleen on noussut monia uusia ajatuksia. 

Rakastan rauhallisia päiviä osastolla. Sylittelemme poikien kanssa rauhassa, vaihdamme vaippoja ja otamme yhdessä päivätorkkuja. En kaipaa mitään ylimääräistä. Hoitajat ovat ihania, kun he ovat apunamme, mutta antavat meille silti tilaa olla rauhassa poikien kanssa. Voin vain arvella, kuinka moni olisi tulossa poikia katsomaan sitten kun kotiudumme, mutta pelkkä ajatuskin siitä ahdistaa. Entä jos en halua vieraita? Entä jos viimeinkin kun saan pojat kotiin, haluankin olla oman perheen kesken? Onko se väärin? Onko minulla oikeutta omia lapset itselleni? Kuuluvatko he kaikille?

Onneksi alussa vieraiden määrä on pakko olla vähäinen infektioriskin vuoksi. Ja uskon vakaasti, että jossakin kohtaa kaipaan muutakin seuraa kuin pojat ja oma mies. Mutta älkää yllättykö, jos en jaksa tai halua ottaa alussa vieraita vastaan. Kevät on ollut todella raskas ja sitten kun viimeinkin pääsemme kotiin, haluan varmasti olla hetken rauhassa. En tiedä ymmärrättekö ajatuksiani ja pelkojani, mutta toivon että kukaan ei pahoita mieltään. Te olette minulle kuitenkin kaikki tärkeitä.

Toinen hassu pelko liittyy sisälläni kytevään vihaan. Olen välillä vihainen, katkerakin. En jaksa enää selitellä asioita. Yksi asia mistä en enää jaksa puhua on imettäminen/lypsäminen/maidon heruminen. Olen omalta osaltani lypsyni lypsänyt. Vaikka maitoa vielä tuleekin vähäisiä määriä, on oma jaksamiseni tullut päätepisteeseen. En halua viettää turhia hetkiä lypsyhuoneessa, vaan olen mieluummin iloisin mielin poikien luona. Tähän väsymykseen ja katkeruuteen liittyen uskon pysyväni poissa myös kaikista äiti-lapsikerhoista. Pelkään, että en sopeutuisi joukkoon. Saattaisin luontevasti kysyä joltakin äidiltä montako kertaa hänen lastaan on elvytetty, sillä en tiedä millaista tavallinen vauva-arki on. Minulle on ollut arkipäivää seurata poikien kasvua keskoskaapissa, en tiedä toisenlaisesta vauva-arjesta. Uskon kuitenkin vakaasti, että tulee päivä, jolloin väsymys, katkeruus ja viha ovat kokonaan kadonneet. Entinen minä ei kuitenkaan koskaan tule takaisin, sillä minusta on tullut leijona-emo. Erityislapsen äiti, jolla on tarve suojella lapsiaan. 

Nyt olisi aika aloittaa valmistelut poikien kotiutumista ajatellen. Pitäisi ostaa tuttipulloja, harsoja ja vaippoja. En suoraan sanottuna edes tiedä mitä kaikkea meiltä vielä puuttuu. Huomaan sen viimeistään sitten, kun pojat ovat kotona. Turvakaukalot ja rattaat on hankittu, mutta niitäkin pitäisi opetella käyttämään. Pinnasänky pitäisi kasata. Tällaisia valmisteluja tehdään varmasti yleensä siinä vaiheessa, kun vauva on vielä äidin mahassa. Meillä se meni vain hieman toisessa järjestyksessä. Yksi tärkeimmistä hankinnoista on kuitenkin tehty. Ostin nimittäin lauantaina auton. Sinne mahtuu helposti tuplarattaat ja vaippavuoret. Vielä kun saisi laitettua vanhan auton myyntiin.  

Tänään otettiin valtava edistysaskel. Mieheni vaihtoi Antille vaipan ilman kertakäyttöhanskoja. Pienin askelin käsidesinkin käyttöä vähennetään. Kotona on uskallettava laittaa tutti lapselle suuhun ilman, että ensin hieroo käsidesiä kolmeakymmentä sekunttia. Pojilla ei ole enää kanyyleitä eikä CVK:ta, joten jatkuva käsidesillä lotraaminen ei ole enää välttämätöntä. Mutta vajaat kolme kuukautta vastasyntyneiden teho-osastolla on jättänyt vahvan muistijäljen. Hoitajan piti oikein selittää minulle tänään kuinka vauvalle on mahdollista vaihtaa vaippa ilman hanskoja ja käsidesiä. Niin monta asiaa on vielä opeteltava. Hengityskoneen tuubin imeminen ei ilmeisesti kuitenkaan ole se hyödyllisin taito kotioloissa. Kyseinen toimenpide tuli vain seurattua niin monta kertaa vierestä, että sen osaisi selittää vaikka unissaan.   

Koska puhelimen muistikortti on täynnä, on pärjättävä vanhoilla kuvilla. Pitkä matka on kuitenkin tultu keskoskaapista häkkisänkyyn.