Viimepäivinä on tapahtunut paljon. Päivät sairaalassa ovat venähtäneet pitkiksi ja väsymys painaa silmiä. Blogia en ole yksinkertaisesti jaksanut päivittää aikaisemmin. Alkuviikosta keskustelu kotikaupungin sairaalaan siirtymisestä kiihtyi. Hurjimmat veikkaukset osuivat tälle päivälle, eli perjantaille. Torstaina kuitenkin silmälääkäri kävi katsomassa poikia ja totesi, että tilannetta on seurattava Oulussa. Eli sairaalaelämä jatkuu täällä Oulussa toistaiseksi. Poikia koko ajan hoitanut ylilääkäri kysyi tänään fiiliksiäni liittyen siihen, että sairaalaelämä jatkuu Oulussa. Lipsautin sitten ihan suoraan, että kyllä eilen v.....i. Tänään on kuitenkin ollut huomattavasti parempi mieli. Ja olen kiitollinen siitä, että minun ei tarvitse esittää mitään hoitajille ja lääkäreille, vaan voin kertoa suoraan tunteistani. Saan itkeä jos siltä tuntuu ja nauraa silloin kuin naurattaa. 

Fysioterapeutti unohti alkuviikolle suunnitellun kylpyhetken ja puheterapeutti joutui perumaan tämän päiväisen tapaamisen. Kummastakaan ei aiheutunut vahinkoa, sillä ehdimme käydä heidän kanssaan asioita läpi ensiviikollakin. Silmälääkäri tosiaan kävi torstaina ja totesi, että molempien poikien silmissä on muutoksia, Antilla hieman pahempia. Muutokset voivat vielä korjaantua itsekseen, mutta tarvittaessa silmiä hoidetaan joko laserilla tai piikittämällä. Ja välttämättä yksi hoitokerta ei riitä. Pahimmassa tapauksessa näistä silmäongelmista seuraa sokeutuminen. 

Tässä viikossa on ollut kuitenkin paljon hyviä asioita. Ehdottomasti parasta on ollut se, että Antti innostui syömään. Maito maistuu tutista vain pari kertaa vuorokaudessa, mutta niinä kertoina maitoa saattaa menä jopa parikymmentä milliä. Antti on tuon syömisen suhteen jotenkin todella ehdoton. Vaikka poika olisi täysin hereillä ja kelloa katsomalla hänellä pitäisi olla nälkä, niin Antti ei syö jos häntä ei huvita. Ihana kuitenkin huomata, että pieni poika osaa syödä. Se kun on erittäin tärkeä taito hengittämisen ohella. 

Tänään hoitaja järjesti Pekan käyttöön kannettavan saturaatiomittarin, jonka avulla sain molemmat pojat ensimmäistä kertaa pitkäksi aikaa syliini. Voi ihanuus. Vasta siinä jotenkin alkoi ymmärtämään, että meillä todellakin on kaksi lasta. Oli ihana seurata kuinka pojat nukkuivat ja kitisivät sulassa sovussa Pekan otsa Antin aukiletta vasten. Päivä huipentui vaunulenkkiin. Hoitaja laittoi Pekan vaunuihin ja me työntelimme vaunuja edestakaisin osaston päästä päähän. Minua aivan heikotti, se oli niin pelottavaa. Samanaikaisesti se oli kuitenkin uskomattoman ihanaa. Tuntui vain hieman epäreilulta vaunutella Pekan kanssa, kun Antti joutui jäämään huoneeseen hoitajan kanssa. Tuon tunteen kanssa pitää vain oppia elämään, sillä kaksosia on mahdotonta kohdella tasavertaisesti, vaikka kuinka yrittäisi. Vaunulenkin päätimme osaston päässä olevaan pieneen televisionurkkaukseen, jossa katselimme hauskimpia kotivideoita hetken aikaa. Pienen hetken leikimme tavallista arkea.

Tällä viikolla yksi hoitaja sanoi, että keskoslasten kanssa jokainen uusi asia on suuri saavutus ja juhlan aihe. Jos pojat olisivat syntyneet täysaikaisina, en taatusti olisi kokenut tällaista onnea ensimmäisestä yhteisestä sylittelyhetkestä tai vaunulenkistä. Ne olisivat olleet itsestäänselvyyksiä. Koen myös suurta iloa siitä, että Antti oppi tällä viikolla syömään. Sitäkään iloa en olisi kokenut, jos pojat olisivat syntyneet täysiaikaisina. On tämä elämä hassua, kun joskus kivinen ja mutkainen tie voi olla se, jonka varrella sijaitsevat parhaat nähtävyydet ja ilon aiheet. 

Pekan ensimmäinen vaunulenkki. 

Kuule Antti, mulla ois sulle paljon kerrottavaa näistä kuluneista viikoista, mutta onneksi meillä on koko elämä aikaa vaihtaa kuulumisia.