Joulu on nyt onnellisesti takanapäin. Hartain toiveeni toteutui, eli saimme juhlia joulua kotona. Ainoa toiveeni joulua koskien oli se, ettemme joutuisi viettämään sitä sairaalassa. Olen kai tämän vuoden aikana oppinut, että koskaan ei voi tietää milloin seuraava sairaalareissu on edessä ja siksi toivoin sydämeni pohjasta, että saisimme olla joulun kotona. Toiveeni toteutui ja joulusta jäi hyvät muistot. Olimme olleet ilmeisen kilttejä, sillä pukki muisti sekä meitä vanhempia että poikia useilla paketeilla. Sain itse lahjaksi vaunulenkkeilyä helpottavia varusteita sekä hieman hemmottelua, joka tulee todella tarpeeseen. Juurikasvuni on pitkä kuin nälkävuosi, mutta aika kampaajalle on onneksi jo varattu. 

Vaikka jouluaatto on lyhyt ja menee nopeasti, huomasin samalla kuinka nopeasti myös syksy on mennyt. Jännitin mieheni töihinpaluuta kesällä kovasti, mutta syksy on sujunut jouhevasti ja siitä kuuluu iso kiitos apujoukoille. Joululoma on tuntunut todelliselta lomalta, sillä miehelläni on lomaa töistä ja myös fysioterapia ja kodinhoitajat ovat nyt hetken tauolla. Olemme saaneet poikien kanssa käydä sukulaisilla kyläilemässä ja syödä herkkuja välittämättä tarkasta päiväohjelmasta. Tämä on tehnyt varmasti hyvää sekä vanhemmille että lapsille. 

Huomenna kuitenkin koittaa eräänlainen paluu arkeen, sillä suuntaamme Antin kanssa sairaalaan silmälääkärin vastaanotolle. Antin silmät menevät vähän kieroon ja arvelemme, että hän ei näkisi kovinkaan kauas. Huomenna olemme luultavasti viisaampia molempien asioiden suhteen. Antin oksentelukin on pysynyt jokseenkin hallinnassa, muutamia huonopia hetkiä lukuunottamatta.

Pekka on kunnostautunut joululoman aikana kahdella eri saralla. Meillä keskustellaan tällä hetkellä sanakääntein ÄM-MÄM-MÄÄ, NÄN-NÄN-NÄÄ sekä MÖM-MÖM-MÖÖ. Tämän lisäksi parin viime päivän aikana Pekka on ottanut ensimmäiset eteenpäin vievät liikkeet lattialla. Etenemistyyli on erittäin hauskan näköinen ryömimisen ja konttauksen yhdistelmä, joka lopulta päättyy kurottautumiseen ja mahalaskuun. Joka tapauksessa meillä viimeinkin päästään eteenpäin. Odotan innolla kelien lauhtumista, että pääsisin Pekan kanssa kokeilemaan joulupukin tuomaa lahjapulkkaa. 

Poikien syntymäpäivä lähestyy myös uhkaavasti ja ensimmäiset valmistelut on jo tehty. Täytekakut on tilattu ja valokuvausstudioon on aika varattu. Ja niitä kuuluisia takaumia ei juurikaan kuulu eikä näy. Vuosi sitten saimme tietää, että TTTS oli pahentunut ja saimme ajan ultraäänitutkimukseen Ouluun. Se oli hirvittävän pelottavaa, koska ilmassa leijui uhka siitä, että TTTS:ää jouduttaisiin hoitamaan Hampurissa. Jostakin syystä se ei vain herätä tällä hetkellä minkäänlaisia tunteita. 

Enemmän tunteita, lähinnä naurua herättää ajatus elämästämme kaksi vuotta sitten. Olimme tuolloin mieheni kanssa Thaimaassa lomalla ja Suomeen palatessamme olin valmis myymään kaiken ja lähtemään lämpimään pysyvästi. Kävimme Prismassa ruokaostoksilla ja katsoin niitä kaikkia perheenäitejä ostoskärryineen, hikikarpaloineen ja tummine silmänalusineen. Minua oksetti. Minun elämäni ei olisi Prismassa suuria ostokärryjä työntämässä. Minun elämäni olisi palmun alla, snorklaamassa ja lämpimässä. Ja tänään minä olen yksi niistä äideistä, joiden ostoskärry on aivan täynnä vaippoja, soseita, korvikemaitoa ja pesupyyhkeitä. Minä olen nyt yksi niistä äideistä, joiden taakse kukaan ei halua joutua kassajonossa. Minä olen se äiti, jota katsotaan vähän säälittävästi kun takkuisissa hiuksissa on puuroa, eikä se raukka sitä edes itse huomaa. Ja silti olen nyt jotenkin kovin onnellinen. Saan omilla kasvoillani lasteni huulille hymyn aikaiseksi vain olemalla minä. Ilman meikkiä, takkuisissa hiuksissa ja tummien silmänalusten kanssa. Minä saan olla syypää hymyyn ja se on paljon se. 

Siis mummu ja pappa mikä ihmeen härveli tuo on. Kiiltää, kilisee ja lämmittää, mutta missä siinä on patterit?

Odotappas isi kun mää tarkistan. Joo, aivan oikein. Hyvää joulua Pekalle!

Siis äiti oonko mää ollu näin kiltti. Määhän aivan hukun näihin lahjoihin.