Olemme jo muutaman päivän saaneet ihastella Pekka pojan itkua. Itkut ovat yleensä lyhytaikaisia, sillä itkeminen vie voimia. Tänään kun saimme iltahoidot tehtyä, Pekka ei halunnut asettua yöpuulle, vaan aloitti oikein kunnollisen itkupotkuraivarin. Hoitajan avustuksella me häntä sitten yritimme tyynnytellä. Tarjosimme tuttia, käsikapaloa, vaihdoimme kylkeä ja haimme kaapista tekokädenkin tueksi, mutta pieni poika ei vain rauhoittunut. Kun viimein ymmärsimme kääntää hänet vatsalleen, niin rauha laskeutui maan päälle. Oli ihana kokea jotakin tavalliseen vauva-arkeen kuuluvaa ongelmaa. 

Pekka hengittää aina kun muistaa ja jaksaa, eli säännöllisen epäsäännöllisesti. Puututtavia apneoita on tullut muutamia, mutta ei onneksi liikaa, joten hengityskone saa edelleen odottaa. Pekan nykyinen hengitysapuväline, ventiloiva nasaali aiheuttaa kovasti ilmavaivoja. Toivottavasti pojan hengitys olisi pian niin omatoimista ja tasaista, että hän pärjäisi pelkillä happiviiksillä. 

Antti on edelleen tyytyväisenä hengityskoneessa. Tulehdusarvo oli noussut yhdellä pykälällä eilisestä, mutta ehkäpä antibiootit alkavat pian purra. Neurokirurgi kävi tänään Anttia katsomassa ja tiedustelemassa pään kokoa. Vaihdoin hänen kanssaan muutaman sanan ja ilmeni, että suntin asentaminen näin pienelle vauvalle ei ole mitenkään yksiselitteinen juttu. Huomenna poikien päät kuvataan ja sen jälkeen kirurgi ja neonatologi keskustelevat, mitä Antin pään hyväksi olisi tehtävissä. Toistaiseksi poika voi kuitenkin olosuhteisiin nähden hyvin. Vaikka pään koko kasvaa joka päivä, niin kädet ja jalat liikkuvat, tutti maistuu, hän tykkää katsella ympärilleen ja vaippaakin pitää vaihtaa säännöllisesti. Haluan uskoa ihmeisiin, sillä eihän tässä muutakaan voi.

Pekka aloittelemassa itkupotkuraivariaan. Ettekö te tajua, että haluan olla mahallani?!?

Antti lepäilee tekokäden alla tutti suussa. Isi taasko sä kuvaat?