Tällä hetkellä en oikein osaa pukea kokemiani tunteita sanoiksi. Kun kuulee suru-uutisia, ne koskettavat aina. Sehän kuuluu ihmisluonteeseen, että suru-uutiset pysäyttävät. Niinhän niiden kuuluukin pysäyttää, jotta muistaisimme elämämme rajallisuuden. Tällä kertaa suru-uutiset pysäyttivät normaalia enemmän. Vaikka kyseessä ei ollutkaan itselleni läheinen ihminen, koen silti surua hänen poismenonsa johdosta. On niin vaikea ymmärtää, miksi tällaista tapahtuu. Eivätkö lapset olisi tarvinneet äitiään. Eikö mies olisi tarvinnut puolisoaan. Miksi perheelle, sukulaisille ja ystäville pitää jäädä vain iso ikävä ja yhteiset muistot.

Muutoin tämä viikko on sujunut kaaosta muistuttavissa merkeissä. Heräsin vasta tällä viikolla siihen, että pojat ovat pian kotona. Vaipat ovat jo laatikossa, äidinmaidonkorvike kaapissa ja soseet odottamassa. Kuitenkin koin myös suurta pettymystä. Taas yksi unelma olisi poissa. Lapsellinen unelma onnellisesta raskausajasta, jonka aikana olisin valmistellut vauvojen saapumista kaikessa rauhassa. Pitkän aikaa hankintoja tehdässä mielessä liikkui raskas ajatus. Onko varmuutta siitä, kuinka monta vauvaa saamme kotiin. Kukaan ei myöskään voinut tietää milloin pojat tulisivat kotiutumaan, joten esimerkiksi vaippojen ja vaatteiden hankkiminen oli vaikeaa. Oli inhottava tehdä hankintoja, kun et voinut aavistaakaan minkä kokoisina pojat tulisivat kotiutumaan. 

Pikku hiljaa alkaa hikikarpaloita ilmestymään otsalle. Saamme pojat pian kotiin, mutta koti ei ole vieläkään valmis. Muuttolaatikot eivät pura itse itseään. Poikien vaatteet eivät ilmesty itsestään kaapin hyllylle, eivätkä tutit ja tuttipullot keitä itse itseään. Viimeiset päivät olen taistellut ajatusteni kanssa, potien sairaalassa syyllisyyttä tekemättömistä kotitöistä ja kotona siitä, etten ole poikien luona. Siskoni kuitenkin palautti minut ystävällisesti maanpinnalle. Hän sai minut muistamaan, että pojille riittää ruoka, vaatteet, vaipat ja sänky. Ei lastenhuoneen tarvitse olla valmis, kun pojat kotiutuvat. Muuttolaatikot eivät karkaa mihinkään. Tärkeintä on kuitenkin lämmin syli johon käpertyä. 

Antti yritti olla päivän pari ilman nenämahaletkua, mutta valitettavasti en kyennyt tuputtamaan pienelle pojalle riittävää määrää maitoa. Meidät on opettu syöttämään poikia hellävaraisesti kylkiasennossa tyynyn päällä. Välillä aivan hirvittää katsoa vierestä, kun osa hoitajista syöttää poikia kuin tavallisia vauvoja. Jokaisella on oma tyylinsä ja tapansa hoitaa, mutta valitettavasti se tapa jonka itse on oppinut ensimmäisenä, tuntuu olevan pitkään se ainoa oikea tapa. Emme esimerkiksi edelleenkään halua vaihtaa vaippaa edestä, vaan jos mahdollista niin sivulta. Näkymättömät keskoskaapin luukut ohjailevat edelleenkin toimintaamme. Olemme oppineet paljon uusia tapoja hoitaa poikia, mutta tietyt tavat ovat juurtuneet niin syvälle, ettei niistä tahdo päästä eroon sitten millään. 

Pekan paino nousee järjetöntä vauhtia. Parhaimmillaan paino on noussut jopa 80 grammaa päivässä. Tällä hetkellä poika painaa noin 3300 grammaa. Pojissa onkin tällä hetkellä noin 500 grammaa eroa painossa ja sen kyllä huomaa poikia hoidettaessa. Pekan paino on noussut niin hurjaa vauhtia, että hän syö tällähetkellä aivan tavallista äidinmaidonkorviketta. Enää ei tarvita rasvalisiä, eikä keskoskorviketta. Ja silti posket näkyvät takaapäin. Tänään aloitimme molemmille pojille maissisoseen puheterapeutin avustuksella. Oli aika jännä kokemus. Ensimmäinen kerta pojilla sitterissä. Pekka sai huidottua sosetta omaan silmäkulmaansakin. Erityisen hauskaksi syöttämisen tekee se, että sotkut siivotaan vasta ruokailun päätyttyä. Suun alueelle/kasvoille ei aiheuteta turhia aistiärsykkeitä kasvojen pyyhkimisellä, joten sotku voi olla ruokailun päätyttyä melkoinen. 

Et sää sattuis tietämään onko täällä jossakin jemmassa piilopullo? Oisin ihan vain pikkuhuikan ottanut, noin niin kuin jälkiruoaksi. 

Tämän mää sitten osaan, silmät kiinni ja höyhensaaria kohti.