Luin osaston 55 vieraskirjasta merkinnän, jonka oli kirjoittanut eräs äiti. Kyseessä ei ollut hänen oma tekstinsä, vaan Emily Perl Kingsleyn kirjoitus. Kyseinen teksti löytyy myös esimerkiksi tämän linkin takaa: http://vinkea.blogspot.fi/p/tervetuloa-hollantiin.html

Olin myös itse suunnitellut matkaa Italiaan. Halusin nauttia raskausajasta täysillä, käydä ottamassa ammattilaisella upeita masukuvia ja ostaa työkavereille herkkuja äitiyslomani kunniaksi. Pelkäsin raskausarpia ja jännitin sitä kuinka tulisin selviämään kahden lapsen synnyttämisestä. Mietin etukäteen myös sitä, että kuinka selviäisimme vauva-arjesta kahden pienen pojan kanssa ja miten ihmeessä saisin imetettyä kaksi lasta. Haaveilin uudesta kodista, jossa asuisimme poikien kanssa. Mietin nimivaihtoehtoja ja suunnittelin ristiäisten tarjoiluja. 

Nautin raskausajasta kyllä niin kauan kuin sitä kesti, mutta se jäi vain aivan liian lyhyeksi. Masukuvia ei ehditty ottaa ja koska en koskaan ehtinyt jäädä äitiyslomalle, niin herkutkin jäivät työkavereille ostamatta. Raskausarpia ei ehtinyt tulla ja synnytyskivutkin jäivät kokematta. Supistuskivut tuli sentään koettua. Mutta nyt ei imetetä ja nyt ei ole ihanaa vauva-arkea kotona. Ristiäiset olivat hieman erilainen kokemus, ei ollut kakkua eikä vieraita. Pappikin puuttui, mutta näistäkin puutteista huolimatta pojat saatiin kastettua.  

Nyt meidän perhe on matkalla. Vielä ei tiedetä kohdetta, mutta se tiedetään että mihinkään ei olla menossa lentokoneella. Meidän perheemme matka starttasi Oulusta maanantaina huonokuntoisella bussilla, joka etenee hitaasti, mutta ei läheskään niin varmasti. Vaikka emme ole vielä päässeet kovinkaan pitkälle, on rengasrikkoja tullut jo useita ja bussin moottori tuntuu  keittävän koko ajan. Joka tapauksessa kuitenkin olemme matkalla. Saa nähdä minne päädymme, onko se Italia, Hollanti vai jokin aivan tuntematon maa. Toivon sydämestäni että pojat jaksavat tämän pitkän ja raskaan bussimatkan. 

Isin rauhoittavan käden alla on hyvä olla.