Kun sovimme joitakin päiviä sitten kummitätini kanssa, että he tulisivat katsomaan poikia sunnuntaina 6.7. mieltäni painoi jokin asia. Kuudes heinäkuuta. Mitä erikoista tuossa päivässä mahtoi olla. Mietin olinko unohtanut jonkun syntymäpäivän. Seinäkalenteriimme on merkitty kaikki poikien menot, mutta kalenterissa ei ollut merkintöjä tuolle päivälle. Tänä aamuna sen viimein keksin. Neljätoista vuotta sitten, sanoin isälleni viimeisen kerran heippa lähtiessäni aamulla kesätöihin. Olin 16-vuotias. Isäni vastasi tervehdykseeni poikkeuksellisen vaisusti ja mietin ovella kääntyisinkö takaisin. En kääntynyt, koska muutoin olisin myöhästynyt töistä. Iltapäivällä siskoni tuli hakemaan minua ja itkun keskeltä hän sai sanotuksi, että isä on kuollut. Tunsin suunnatonta tyhjyyttä. Ajoimme katsomaan isää sairaalaan. Muistan ikuisesti miltä kuollut ihminen näyttää. Harmaa vahamainen iho, josta veri on paennut. Kun ajoimme takaisin kotiin, join autossa tuoremehua. Naurettava yksityiskohta, joka on piirtynyt mieleeni. 

Koska olin niin nuori isäni kuollessa, olen oppinut elämään ilman isää. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö kaipaisi häntä. Puoli vuotta isäni kuoleman jälkeen joka ikinen aamu ja joka ikinen ilta ensimmäinen ja viimeinen ajatukseni oli se, että isä on kuollut. Sen jälkeen alkoi pikku hiljaa helpottaa. Opinnot, uudet kaverit ja uudet tuulet puhalsivat elämässäni. Monta kertaa olen toivonut, että isäni olisi ollut mukana jakamassa elämäni tähtihetkiä, erityisesti poikien syntymää ja heidän vaiherikasta alkutaivaltaan.

Se, että isä on poissa, ei tarkoita että olisin unohtanut hänet. Eikä se, että en käy usein haudalla tarkoita etten välittäisi. Isä on muistoissa, ajatuksissa ja valokuvissa. Hän seuraa elämäämme toiselta puolelta. Meidän ikioma suojelusenkelimme. 

Ja nyt jos joku tulee kertomaan minulle, että isäni kuolinpäivä on jokin aivan muu kuin 6.7. niin olen pahoillani, jos olen unohtanut sinun syntymäpäiväsi. 

Poikien kanssa jumppaamme joka päivä. Harjoittelemme mm. kylkiasentoa, istumaan nousemista, pään kannattelua sekä etsimme yhdessä varpaita. Päätä yritämme saada kääntymään hallitusti puolelta toiselle lelun avulla, mutta menestys on vaihtelevaa. Soseen syöttäminen Antille on nykyisin hauskaa puuhaa. Poika naureskelee soseen syönnin lomassa ja harjoittelee samalla polkupyöräilyä. Kädet nousevat eteen samaan tasoon ja jalat polkevat vuorotahtia. Pekka taasen on ihastunut vaipanvaihtopisteessä asuvaan hymynaamaan. Pekka flirttailee hymynaamalle joka päivä pitkät tovit, joten vaipanvaihto ei suju enää hetkessä. 

Muistatteko vielä, kun laitoin rakkaan Fiat Lineani myyntiin. Eihän sitä kukaan halunnut ostaa, joten vaihdoimme sillä Jeepin. Hauskaakin hauskemman maastoauton, josta saa irroitettua katon ja ovet. Kävimme tänään ensimmäisen kerran sillä kahdestaan ajelulla. Hiukset ovat todella takkuiset ja silmiä kuivaa, mutta nautin suunnattomasti, sillä koin samaa vapauden tunnetta kuin moottoripyöräillessäkin. 

Milloinkahan tähän ravintolaan mahdetaan hankkia kunnolliset servetit, ettei aina tarvi pyyhkiä maitoja omin käsin pois suupielistä.

Äiti, joko mennään?