Nyt tuntuu siltä, että päässä vain humisee. Hyviä ja huonoja uutisia tulee joka tuutista, eikä oma pää oikein ehdi niitä sulattaa. Olen viimeisen viikon aikana kuullut huonoja uutisia useilta eri ihmisiltä. Tuntuu pahalta heidän puolestaan. Miksi elämä ei ole reilua. Miksi ylipäätään sairautta on olemassa. Olen aina ajatellut että kaikella on tarkotuksensa ja että hyvyys palkitaan, mutta välillä on vaikea löytää tarkoitusta. Kysymyksiä on paljon enemmän kuin vastauksia. 

Tänään olen puhunut, itkenyt ja taas kerran puhunut. Aamupäivällä kävimme psykologin juttusilla. Teki hyvää niin kuin aina. Lounaan jälkeen pidimme tunnin keskustelutuokion kolmen omahoitajan kanssa. Kävimme läpi menneiden viikkojen tapahtumia ja sainkin vastauksia moniin kysymyksiin. Monta kysymystä jäi kuitenkin vielä kysymättä. Aivan niin kuin arvelinkin, niin kysymyksiä nousi mieleeni vasta kirjoittaessani tätä blogia. Onneksi emme lähde Oulusta vielä huomenna. Ehdin esittää kysymykseni ja saada niihin vastaukset, aivan varmasti. 

Tämän keskustelun jälkeen jatkoimme kahden hoitajan kanssa vielä keskustelua siitä, miltä tuntuu kun siirto kotikaupungin sairaalaan lähestyy. Keskustelimme siirron aiheuttamista peloista ja käytännön asioista. Keskustelu oli mielestäni erittäin hyvä. On ihanaa kun asioista saa puhua niiden oikeilla nimillä, eikä tarvitse arastella. Odotan edelleen siirtoa kotikaupungin sairaalaan kovasti, mutta kuitenkin hillitysti. Tiedän, että on todennäköistä, että matkamme Oulussa jatkuu vielä joitakin viikkoja. Luulen, että meidän perheen ihmekiintiö on täynnä ja että poikien silmät tulevat vaatimaan hoitoa. Toivottavasti olen väärässä ja silmissä olevat muutokset korjaantuvat itsekseen.

Puheterapautti kävi tänään katsomassa Antin syömistä ja oli ihana kuunnella hänen hämmästelyään viikon aikana tapahtuneesta muutoksesta. Puheterapeutin mukaan Antti on ikään kuin jättänyt yhden kehitysaskeleen kokonaan välistä ja siirtynyt suoraan syömisharjoitteluun, jos pyritään itse aikatauluttamaan hengitys, imeminen ja nieleminen. 

Univelkaa on taas päässyt kertymään liikaa. Huomiseksi en aio laittaa herätystä. Jos aurinko paistaa, niin kävelen sairaalaan kaikessa rauhassa, mieluiten vasta iltapäivän puolella. Toivottavasti huomenna olisi paras päivä. Paras päivä on sellainen, kun ehdin sylitellä molempien poikien kanssa rauhassa. Ei ole mitään ihanampaa kuin nostaa pieni poika syliin, ottaa hyvä asento nojatuolissa ja nukahtaa vauvan tuoksuun. Näiden onnistuneiden sylittelyjen jälkeen yöunikin on paljon rauhallisempaa. Ehkä se on jokaiseen äitiin rakennettu fyysisen läheisyyden tarve, joka valvottaa yöllä, jos sitä tarvetta ei ole saanut tyydytettyä. 

Teeppä äiti perässä. 

Hoitaja, hoitajaaaaaa!!!! Mää tilasin sen mun maidon jo viis minuuttia sitten!!!! Mikä kestää?!?!

Kuvassa poikien lahjaksi saama Muumi-vaippa, jonka kokoa en tiedä ja poikien ensimmäinen nolla koon Pampers.