Erityisesti koulukuvausten lähestyessä äitini muistutti minua, että kuvissa tulee hymyillä niin, että hampaat näkyvät. Helpommin sanottu kuin tehty. Lapsena saattoi ujostuttaa, jännittää tai muuten vain unohti hymyillä niin, että hampaat näkyivät. Aikuisena olen harjaantunut tässä huomattavasti ja olen myös huomannut, että äidin puheessa on perää. Leveä hymy näyttää kuvissa yksinkertaisesti hyvältä. 

Tänään puimme pojille verkkapuvut päälle ja ajattelimme ottaa oikein hyviä kuvia. Pojilla oli kuitenkin omat suunnitelmat ja lyhyttäkin lyhyempi kuvaussessio päättyi itkuun. Saati sitten, että olisimme mitään hymyjä saaneet kuvattua. 

Juuri se kai lapsissa onkin parasta. He ovat melko lahjomattomia. Silloin piereskellään kun pierettää, nukutaan kun väsyttää ja syödään kun on nälkä. Ja hymyillään silloin kun siltä tuntuu, ei silloin kun on parhaat vaatteet päällä ja kamera käden ulottuvilla. 

Molemmilla pojilla on tällä hetkellä yhteinen harrastus nimeltään sormet suuhun. Meneillään on jatkuva kilpailu siitä, kuinka monta sormea suuhun saa mahdutettua kerralla ja kuinka syvälle, ennen kuin oksennusrefleksi laukeaa. Lisäpisteitä saa siitä, kun sormia työntää suuhun samalla kun syö sosetta tai imee tuttia. Pekka on myös oppinut kuolaamaan. Jos poikaa kantaa olkapäällä ja pysähtyy hetkeksi paikoilleen on lattialla pian kuolalammikko. 

Ai että nytkö pitäis muka hymyillä ja katsoa kameraan. Höpöhöpö. 

Pekka on oppinut nauramaan ääneen ja se kyllä sulattaa kaikkien sydämet.

Äiti mua vähän ujostuttaa...