Poikien syntymäpäivä oli eilen. Se herätti monenlaisia tunteita, aivan niin kuten kulunut vuosi on kokonaisuudessaan tehnyt. Päälimmäisiä tunteita ovat varmasti hämmennys, ilo ja väsymys sekä tietysti rakkaus, mutta sehän nyt on itsestään selvää. 

Jos voisin palata ajassa reilun vuoden taaksepäin, en päästäisi miestäni synnytystä edeltävänä sunnuntai-iltana kotiin. Muistan viikonlopun sujuneen sairaalassa mukavasti, mutta supistuksenestolääke oli menossa kolmatta ja ilmeisesti viimeistä kertaa. En tiedä mitä oikein ajattelin, kun annoin miehelleni luvan, tai ehkä pikemminkin käskin hänen lähteä kotiin. Vannoin että kaikki olisi hyvin ja näkisimme viimeistään seuraavana viikonloppuna. Ehkä optimistinen luonteeni päästi valkoisia valheita suustani minkä ehti. Ehkä kielsin tietoisesti sen faktan, että pojat varmasti syntyisivät pian. Ehkä se oli jotakin niin pelottavaa että kielsin mielessäni koko asian, sillä en ollut valmis synnyttämään, en ollut valmis vielä äidiksi. 

Kun hoitaja tuli yöllä kolmen aikaan vaihtamaan supistuksenestolääkettä uuteen, heräsin siihen luonnollisesti. En tiedä miksi, mutta jostakin syystä uni ei enää tullut silmään. Minua supisteli. Katsoin kellosta ja ne tulivat säännöllisesti kahdenkymmenen minuutin välein. Yritin nukkua ja unohtaa koko asian. Joskus viiden aikaan aamulla viimein luovutin. Supistukset olivat jo hieman kivuliaita ja olo oli epämiellyttävä. Tuttu ihana yöhoitaja tuli paikalle ja vei minut kiireesti lääkärille. Lääkärin tuomio oli julma. Synnytysosastolle välittömästi. Puistelin päätäni ja pyyhin kyyneleitä. Tämä ei voinut olla totta. Olin maannut kiltisti koko ajan. En ollut käynyt salaa vessassa tai suihkussa. En ollut tehnyt mitään väärää. Ja hetkessä olin hississä matkalla uudelle osastolle, osastolle jonne en ehtisi kotiutua. Osastolle, joka oli vieras ja täysin väärä paikka minulle. Synnytysosastolla kuuluu olla hikinen, tuskainen ja suuri maha. Parin viikon makaaminen oli pienentänyt vatsani olemattomiin, joten en todellakaan kuulunut synnytysosastolle. Minulle vaihdettiin ällöttävät sairaalan alushousut ja jouduin luopumaan omista vaatteistani. Kännykästäni pidin kiinni kuin viimeisestä oljenkorresta. Katsoin uutta huonetta ihmeissäni. Jumppapallo, sänky, allas, keinutuoli ja monia muita mielenkiintoisia asioita, jotka eivät koskettaneet minua lainkaan. Ohjeet olivat selkeät. Makaa tässä ja yritä ottaa rennosti. Lääkäri tulee käymään ja sinusta ajetaan koko ajan käyrää. Saat ilokaasua kipuihin kun tarvitset. Yritin keskustella kätilön kanssa mukavia, mutta se ei onnistunut. Hänen mielipiteensä tuli selväksi. Lapset syntyvät liian aikaisin, hän ei tukenut eikä rohkaissut. Minua ahdisti. Olin yksin ja peloissani. Mies oli vasta matkalla Ouluun. Olin vihainenkin, miksi ihmeessä hän oli vasta Kalajoella tulossa. Kuuntelin radiota ja yritin rentoutua. Seurasin supistuksia monitorista ja tiesin että ne ovat oikeita jos luku nousee sataan. Oikeita supistuksia tuli säännöllisesti ja minä hengittelin syvään. En piru vie voisi synnyttää vielä, kun kukaan ei ole edes ehtinyt kertomaan minulle miten synnytetään. Supistusten välissä hymähtelin Jaajon jutuille ja jossakin kohtaa lääkärikin tuli katsomaan. Tai ei yksi, vaan pieni lääkäreiden ryhmä, joka kertoi, että he olivat päätyneet lasten pienen koon vuoksi sektioon. Se olisi pojille turvallisempi tapa syntyä. Kello oli tuolloin kahdeksan ja minut leikattaisiin kymmenen jälkeen, ehkä lähempänä yhtätoista. 

En ollut vieläkään ehtinyt nähdä miestäni, kun täysin yllättäen minulle tuli määrittelemätön vessahätä. En oikein osaa kuvailla tunnetta, mutta epämiellyttävä paineen tunne alavatsassa. Soitin kätilön paikalle ja tuomio oli kova. Olin kahdeksan senttiä auki ja leikkaukseen lähdettäisiin välittömästi. Pelkäsin, itkin ja tärisin. Ei vielä. Halusin mieheni rinnalleni. Samalla tuli tieto, että mies oli kyllä saapunut, mutta häntä ei päästettäisi luokseni, sillä minut leikattaisiin toimenpidehuoneessa eikä siellä olisi tilaa ylimääräisille. Tajusin että tästä oli selvittävä yksin. Kyseessä oli elämäni ensimmäinen leikkaus. Jo pelkkä katetrin laitto tuntui uskomattoman kivuliaalta ja inhottavalta. Spinaalipuudute meni onneksi kivuttomasti ja se laukaisi välittömästi itkun ja tärinän. Tajusin, että nyt tapahtuu. Ja niin tapahtui. Kukaan ei missään kohtaa sanonut, että "teen ensimmäisen viillon" vaan ennen kuin tajusinkaan oli vauva A jo maailmassa. Muutamaa minuuttia myöhemmin myös vauva B ja minua onniteltiin. Itkin. Siitä lähtien ihmettelin onnitteluja. Miksi te onnittelette, kun en tiedä ovatko vauvat elossa. Leikkaushenkilökunnan mukaan olin puhelias potilas. Se oli varmasti minun keinoni rauhoittaa itseäni. Olla ikään kuin ulkopuolella täysin epätodellisesta tilanteesta. Olin siirtynyt omassa raskaudessani kuljettajan paikalta vänkäriksi ja matka jatkuisi aivan eritavalla kuin minä olin suunnitellut. 

Seuraava muistikuva on heräämöstä. Minulla oli kipupumppu ja kännykkä. Kännykässä mieheni lähettämät kuvat pienistä otuksista, jotka eivät aivan täyttäneet mielikuvaani vauvoistani. Siinä ne kuitenkin olivat kännykän näytöllä. Hoin itselleni, että olin nyt äiti. Aivan oikea äiti. Ja minulla ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka matka tulisi jatkumaan. Lohtua toi kipupumppu, jolla sain pääni sekaisin, ja pelkoa loivat hoitajat, jotka halusivat painella kohtuani. 

Toiveenani oli päästä takaisin omaan huoneeseeni, mutta siellä oli jo uusi asukas. Mieheni oli kerännyt hoitajan kanssa tavarani ja minut oli vaihdettu uudelle osastolle uuteen kaksioon. En siis koskaan ole tavannut uudelleen sitä hoitajaa, joka minut vei synnytyssaliin ja joka oli suureksi tueksi tuon kahden viikon aikana. En muista uudelle osastolle saapumisesta mitään muuta kuin sen, että minulla oli nälkä ja että oksensin heti kun sain ruokaa. Olin edelleen aivan tokkurassa ja sekaisin kaikesta tapahtuneesta. 

Seuraavana päivänä ajatus alkoi kulkemaan ja minulla oli kova halu päästä katsomaan poikia. Olin edelleen tokkurainen ja täysin riippuvainen kipupumpusta, mutta omat lapset, suihku ja vessa olivat hyviä motivaattoreita sängystä nousemiseen ja kipupumpusta vieroittautumiseen. Ja sinä huonekaverini osastolla 15. Sinä olit jollakin kummallisella tavalla suureksi lohduksi kun itkit vieressäni. Yritimme olla reippaita vaikka elämämme oli tuolloin aivan kamalaa. Ja joka kerta kun hoitajat tulivat painelemaan kohtujamme, kuuntelin huutoasi ja tunsin myötätuntoa. Tiesin kuinka kipeää se ottaisi. Ja sinuakaan en koskaan ehtinyt kiittää sanattomasta tuestasi, mutta onneksi tiemme kohtasivat myöhemmin sosiaalisessa mediassa. 

Tämä kuva on otettu 28.12.2013, eli vajaa kuukausi ennen poikien syntymää.

Tämä kuva on otettu osaston 11 yksiössä viisi päivää ennen poikien syntymää. Makaaminen on tehnyt tehtävänsä ja vatsakumpu on kadonnut lähes kokonaan.

Antti 20.1.2014. 735 grammaa silkkaa sisua.

Pekka 20.1.2014. 910 grammaa pikkuveljen tahdonvoimaa.

Kun pääsin tiistaina 21.1.2014 ensimmäistä kertaa suihkuun yli viikkoon minusta tuntui siltä kuin hiukseni olisivat olleet takussa ja taisin olla oikeassa. Niitä ei kuitenkaan jääty selvittämään vaan äkkiä vain hiukset ponnarille ja poikia katsomaan. 

Kiitos tyttöystävät tästä herkullisesta paketista, toivoo Pekka 1 vuotta!

Ja tässä minä olen vauhdikas 1-vuotias! Kiitos kaikille onnitteluista, toivoo Antti.

Ajankohtaisista kuulumisista vielä sen verran, että flunssa on kiertänyt perheessämme kohta kolme viikkoa. Ensin sairastui Pekka ja sitten Antti. Nyt on minun vuoroni. Antti ja Pekka hengittivät Ventolinea, joten pärjäsimme kotona. Lima ja yskä aiheuttivat Antille voimakasta oksentelua, joten viime viikon keikuimme veitsenterällä sen suhteen, että joudummeko lähtemään lastenosastolle tiputukseen vaiko emme. Poika nukkui paljon ja suostui aina välillä juomaan velliä, joten sairaalaan ei tarvinut onneksi lähteä.