Nämä sanat jäivät päähäni soimaan, kun isänpäivän kunniaksi kaverini oli ne Facebookiin kirjoittanut. Odotin hetkeä, että pääsisin kuuntelemaan tuon laulun ja ehkä vuodattamaan kyyneleenkin. 

 

Oli minun vuoroni laittaa Antti tänään päiväunille. Nostin väsyneen ja tyytyväisen pojan viereeni parisänkyymme. Alkoi kujeilu ja temppuilu. Äitiä nipistettiin ja lyötiin. Kielsin ja väistelin. Tiesin että tämä kuuluu asiaan ja pian uni voittikin meidät molemmat. Olin laittanut itselleni herätyksen ja nousin varovasti ylös. Laitoin Neljä Ruusua puhelimestani soimaan ja lauloin hiljaa mukana. Menin kaapille etsimään vanhoja valokuvia. En löytänyt iskasta ainoatakaan kuvaa. Häkellyin. Mietin asiaa ja totesin että en ole koskaan ottanut yhtäkään kuvaa iskasta lapsuudenkodistani mukaani. En ole kokenut tarvitsevani niitä. Olen niin hyvin muistanut miltä iska näytti. Olen muistanut käsialan, siniset farkut ja flanellipaidan. Muistan helposti millainen lompakko ja kampa oli aina takataskussa, sekä sen mitä tupakkia iska poltti ja tietysti Coltin sytkän. Nahkatakki, toppatakki, tuulipuku ja partakone. Muistan ne kaikki edelleen. Ja olen onnellinen siitä että en ole unohtanut. Valokuvia etsiessäni tuli vastaani albumi, jossa oli kuvia niiltä raskailta heinäkuun päiviltä vuodelta 2000. Selasin kuvat läpi ja totesin, että osa kuvissa näkyvistä ihmisistä on itsekin tätä nykyä mullan alla. Hautajaiskuvat eivät olleet niin pahoja katsoa kuin kuvat matkaan veisuusta. Iskan arkku on auki kotipihallamme ja kukat kukkivat kauniisti heinäkuisena iltana. Kuvassa äiti, siskoni ja minä itkemme arkun vieressä. Muistan vieläkin sen lohduttomuuden ja epäuskon, kun juttelin arkussa makaavalle iskalle viimeistä kertaa. En olisi millään halunnut että arkku suljetaan, sillä tiesin sen olevan viimeinen kerta kun näen iskan. Siksi kai hautajaiset eivät ole muistoissani samanlainen taakka, koska hyvästit oli jätetty jo matkaan veisuussa. Palasin mielessäni vielä hetkeksi lapsuuteen. Kasvoin perheessä, jossa ei koskettu alkoholiin. Perheessä jossa ei koskaan sanottu, että rakastan sinua. Mutta silti sen rakkauden tiesi ja tunsi. Sai tulla viereen nukkumaan jos pelotti ja sai pitää kädestä kiinni ennen kuin nukahti. Iska kuljetti harrastuksiin ja äiti teki hyvää ruokaa. Iskakin teki ruoaksi lötröjä munaperunoita. Ei niistä sen enempää. Monta ajatusta ehdin käydä läpi, kunnes huomasin että on aika herättää Antti, jotta illallakin tulisi uni. 

 

Äkäinen poika oli toista mieltä. Ei äiti vielä huvita, en ainakaan halua potalle eikä kyllä kiinnostaisi pukea päällekään. Lähdimme mummulle ja papalle jatkamaan isänpäivän viettoa. Illan kuluessa Antti halusi lattialle leikkimään. Tuuletin ja taputin isoon ääneen, kun Antti kierähti kyljeltä vatsalleen kahteen kertaan ilman apua. Ja mikä suurin yllätys, Antti hallitsi kehonsa niin hyvin, että hän pyöri napansa ympäri puoli kierrosta. Aivan käsittämätöntä. Näiden suurien surun, kaipauksen ja ikävän tunteiden jälkeen oli ihana kokea ylpeyttä ja riemua siitä, että Antti teki jotain mihin en ole hänen uskonut koskaan kykenevän. Että olihan isänpäivä.