Keskosuus ja siihen liittyvät asiat aiheuttavat paljon kysymyksiä, mutta kaikkeen ei ole aina vastauksia. Ei ole yksiselitteistä vastausta siihen, miksi pojat syntyivät liian aikaisin. Ei ole vastausta siihen, miksi juuri meidän pojille tuli aivoverenvuodot, mutta ei vaikeita suolisto-ongelmia, miksi meidän pojille tuli keuhkoverenvuodot, mutta ei vaikeita silmäongelmia.

On helppoa olla tekemisissä oman lähipiirin kanssa. He tietävät tilanteemme, eikä minun tarvitse selitellä. Blogin kirjoittaminen on ollut myös siinä mielessä hyvä asia, koska niin moni tietää lähtökohdat, joten minun ei tarvitse selitellä useinkaan syitä ja seurauksia alusta alkaen vaan voin keskittyä vain ajankohtaisiin asioihin. 

Keväällä minusta tuntui, että sain olla selittelemässä sitä, miksi en imetä tai lypsä maitoa. Koska asia oli itselleni niin kipeä, muuttuivat ihmisten hyväntahtoiset kysymykset usein hirmuiseksi selittelyksi siitä, kuinka maitoa ei enää tule niin paljoa kuin aiemmin. Oli vaikea myöntää, että olin väsynyt. En enää jaksanut lypsää. Koin epäonnistuneeni ja siksi selittelin.

Tiedän etten ole ainoa keskosäiti joka selittelee. Aina ihmisiltä ei löydy ymmärrystä, miksi vieläkin itket vaikka lapsesi jäi eloon. Miksi vieläkin itket vaikka tapahtuneesta on jo aikaa. Miksi suret sitä ettet ehtinyt tuskastua suureen vatsaan. Miksi suret sitä ettet saanut synnyttää. Miksi suret sitä ettet voinut imettää. Nämä eivät ole yksiselitteisiä asioita ja monesti kivuliaita hetkiä tulee vielä pitkienkin aikojen jälkeen. 

Nyt olen huomannut selitteleväni töihin paluutani. En ymmärrä miksi teen niin. Siinä ei pitäisi olla mitään ihmeellistä, että vuonna 2014 puolisot päättävät jakaa hoitovapaan tasan. Meille on ollut alusta asti selvää, että tulemme tekemään niin. Ainoa mikä matkan varrella on muuttunut on se, että minä en ole ensin kotona 1,5 vuotta ja mies siihen perään toista samanmoista. Päätimme jakaa hoitovapaan puolen vuoden pätkiin, jolloin kumpikaan ei pääse väsymään kotona saati töissä. Ja nyt selittelen teille ratkaisuni, oikein luvan kanssa.

Jokainen vanhempi, lapsi ja perhe on erilainen. Itse olen sosiaalinen luonne ja kaipaan seuraa. Kotona koen olevani yksinäinen ja tekemisissä paljolti samojen ihmisten kanssa. Poikkeamme tavallisesta lapsiperheestä siinä, että meille ei voi tulla yllätysvierailulle. Ja jos me poistumme kotoa, senkin tulee olla tarkkaan suunniteltu asia. Vauvojen värikylvyt, vauvauinnit, äiti-lapsikerhot, vauvamuskarit ja muut vastaavat ovat ehdottomasti kiellettyjen listalla. Kotoa poistutaan ainoastaan lääkäriin, neuvolaan, sairaalaan, verikokeisiin tai sukulaisten luo. Ja aina kun poistumme kotoa huomaan olevani stressaantunut. Kodin seinien ulkopuolella minun on paljon vaikeampi hallita tilannetta. En voi sille mitään, jos olemme sukuloimassa ja sinne tulee yllättäen vieraita. En voi sille mitään, jos lääkärin odotusaulassa on flunssaisia ihmisiä. Kotona voin helposti kontrolloida kuka meille on tervetullut ja että vieraat ovat varmasti terveitä.

Juteltuani pari viikkoa sitten lastenlääkärin kanssa, muistin taas miksi olemme kaiket päivää kotona. Poikien huonot keuhkot ja keskosen vastustuskyky eivät ole paras mahdollinen yhdistelmä. Siksi meillä ei ole mikään kiire koko perheen voimin kaupungille tai ruokakauppaan. Mutta se myös tarkoittaa sitä, että koen olevani eräällä tavalla kotini vanki. Pääsen onneksi poikien kanssa vaunulenkille lähes päivittäin ja se on todella ihanaa kun saa kävellä raittiissa ilmassa keskellä päivää.

Äitiys rajoittaa menemisiä ja tekemisiä ja niinhän sen kuuluu ollakin. Monet keskosäidit joutuvat makaamaan sairaalassa raskausaikana, koska lasten syntymistä yritetään pitkittää. Vaikka asia on hyvä ja kaikki äidit jotka tiedän ovat maanneet kiltisti ja kuuliaisesti, niin silti se on erittäin raskasta. Olet yksin kaukana läheisistä ja rakkaista. Sairaalahuone on pieni ja ahdistava ja ainoa liikkumismuoto on kääntyä kyljeltä toiselle. Monilta viedään myös lupa käydä vessassa ja se on aikuiselle ihmiselle nöyryyttävää. Hoitaja pesee, hoitaja pyyhkii, hoitaja vaihtaa vaatteet. Eivätkä äidit valita, sillä he tietävät että jokainen päivä on elintärkeä.

Tätä taustaa vasten haluan palata töihin, kun äitiyslomani päättyy helmikuussa. Palaan takaisin kotiin taas elokuussa ja samalla tavalla vaihdellen aiomme jatkaa siihen saakka kunnes pojat ovat kolme vuotiaita. Tiedän että tulen töissä ikävöimään poikia, mutta mielestäni se on hyvä asia. Osaan siten varmasti arvostaa taas sitä puolen vuoden ajanjaksoa jonka saan olla heidän kanssaan kotona. Ja onneksi saan tehdä nelipäiväistä työviikkoa, joten aikaa jää arkisinkin myös pojille. Ja jos joku miettii raha-asioita, niin miehelläni on paljon parempi palkka kuin minulla. Rahan takia en siis ole palaamassa töihin. Enkä ole myöskään ylenemässä tai siirtymässä toisiin tehtäviin. Taustalla ei kaikessa yksinkertaisuudessaan ole mitään muuta syytä kuin se, että haluamme jakaa hoitovapaan puoliksi. 

Entä mieheni sitten. Mitkä ovat hänen syynsä sille että hän haluaa hoitaa omia lapsiaan. Syy on hyvin yksinkertainen. Hän haluaa olla isä. Hän haluaa nähdä lastensa kasvavan ja kehittyvän. Hän haluaa olla läsnä. Joten päätös ei ole yksin minun. Olemme perhe. Teemme päätökset yhdessä ja tämä tuntuu meidän perheelle parhaalta ratkaisulta. Selittelyjen kanssa tai ilman. Ja jos huomaamme, että tämä ratkaisu oli väärä, siihen on onneksi mahdollista tehdä muutos. 

Joulukorttikuvien ottaminen oli juuri niin helppoa kuin olin sen kuvitellut olevankin.

Älkää pelätkö, en ala pitämään mitään leivontablogia, mutta oli pakko laittaa tänne kuva mieheni ensimmäisestä isänpäiväkakusta, sillä leivon äärimmäisen harvoin. Kyseessä on siis oma versioni kakusta Rocky Road Mud Cake.

Poikien kuulumisista vielä sen verran, että Antilta on lopetettu vatsansuojalääke ja poika ei oksentele aiempaa useammin, mutta aamun ensimmäinen ruoka oksennetaan varmuudella vauhdikkaasti ulos ja vieläpä täysimääräisenä. Oulusta ei ole kuulunut mitään pojan päänympärykseen tai pään ultraäänikuviin liittyen, joten saatan tiedustella sitä asiaa ensiviikolla. Pekka on syönyt ensimmäisen kerran haarukalla soseutettua ruokaa. Pekka on myös muutaman kerran kokeillut ruokailua syöttötuolissa ja hyvin on tuntunut sujuvan. Sekä Panda-tuoli että suihkutuoli ovat meillä päivittäisessä käytössä. Panda-tuolissa Pekka juo päiväsaikaan maidot ja Antti soseet ja puurot. Suihkutuoliin saimme alusastian, joten sinne pojat tekevät aamupissat ja iltapäivällä myös kakat. Olin yllättynyt kuinka nopeasti erityisesti Antti oppi tekemään tarpeensa suihkutuolissa istuen. Shuntinvaihto ja Antin säännöllinen fysioterapia on alkanut näkymään pojan fyysisessä voinnissa. Pään kannattelu on koko ajan hallitumpaa ja kädet eivät ole enää niin paljoa nyrkissä mitä aiemmin. Antti on myös oppinut nauramaan ääneen, joten vaipanvaihtopisteellä hurahtaa usein pitkä tovi, kun Antti naureskelee neuvolasta saatua hymynaamaa tiiraillen. Pekka taasen nytkyttää itseään konttausasennossa, mutta ei vielä ole lähtenyt liikkeelle. Kaikki aikanaan, onneksi.