Blogi täyttää tänään yhden vuoden. Ensimmäinen arkipäivä loppiaisen jälkeen oli se päivä, jolloin minut vietiin ambulanssilla Ouluun makaamaan. Voin vieläkin muistaa sen ahdistuksen, kun ensimmäisenä aamuna heräsin Oulusta. Vasta silloin siitä tuli todellisuutta. Olin todellakin Oulussa. En saanut edes syödä istuen, vaan kaikki tapahtui vaakatasossa. Vieruskavereita tuli ja meni, mutta minä aina jäin. Katsoin huoneen ikkunasta ulos ja näin lentokoneen jättämän viivan taivaalla. Niin haikeaa. Sairaalassa maataan lasten parhaaksi, mutta se ei tarkoita sitä etteikö makaaminen olisi raskasta ja ahdistavaa. On kuin pelaisit Monopolya, jossa saat Mene vankilaan -kortin. Muut jatkavat pelaamista heittämällä noppaa, mutta sinä olet jumissa. Saat seurata muiden touhuja ulkopuolelta. Ja vaikka vihaat makaamista ja eristyksessä olemista, tiedät silti hyvin että se on parempi vaihtoehto kuin se että lapset syntyisivät liian aikaisin. Muistan miettineeni kuinka pääni mahtaisi kestää kahdeksan viikkoa makaamista Oulussa ja siihen päälle vielä pari viikkoa Kokkolassa, kun joku hoitajista käski minun elää hetken kerrallaan. Aamupalasta lounaaseen, lounaasta päivälliseen ja päivällisestä iltapalaan. Ehkäpä tuo hoitaja aavisti, ettei kahdeksan viikkoa koskaan tulisi täyteen. En missään kohtaa itse ymmärtänyt kuinka vakava tilanne oli ja hyvä niin, sillä en osannut juurikaan pelätä. Muutaman päivän jälkeen minulta vietiin lupa käydä vessassa ja suihkussa. Se tuntui ällöttävältä ja samalla minut siirrettiin yhden hengen huoneeseen. Toisaalta harmitti, kun en enää tutustunut uusiin ihmisiin, mutta toisaalta oma rauha tuntui taivaalliselta. Erityisesti yöt sujuivat yksiössä paremmin. Vihasin suunnattomasti myös sitä, kun hoitajat kysyivät poikien liikkeistä. Pojat eivät juurikaan liikkuneet, joten jatkuva tiedustelu ruokki huoltani poikien voinnista. Päivä erosi yöstä ainoastaa valaistuksella, televisiolla ja sukkien vaihtamisella. Päivät täyttyivät ruokailujen, vieraiden, television, lukemisen ja blogin kirjoittamisen avulla. Ja näin jälkeen päin ymmärrän, että tämä blogi on ollut ja on edelleen todella tärkeä minulle. Vaikka omistan päiväkirjan, en ole ehtinyt tai jaksanut tarttua kynään kuin kerran poikien syntymän jälkeen. Kymmensormijärjestelmällä tekstiä taasen syntyy nopeasti sitä mukaa kun ajatus kulkee. 

Olen odottanut takaumia, mutta niitä ei ole tullut sellaisina kuin niitä odotin. En näe painajaisia, en valvo öitä itkien. Minun takaumani ovat haikeutta. Arki pyörii, mutta minun ajatukseni ovat välillä toisaalla. En ole kovin tehokas, sillä keskittymiskyky ei ole tällä hetkellä paras mahdollinen. Jään muistelemaan mitä tapahtui vuosi sitten minäkin päivänä. Millaisissa tunnelmissa elettiin vuosi sitten juuri tällä hetkellä. Mikä pelotti,mikä itketti tai mikä nauratti. Monta yksityiskohtaa on palannut mieleen, mutta onneksi monta asiaa on painunut myös unholaan. 

Olen viimeisen kuukauden aikana ollut kaksi kertaa röntgenkuvauksissa. Kerran itseni takia ja kerran Antin kanssa. Molemmilla kerroilla minulta on tiedusteltu raskauden mahdollisuutta. Se kysymys nostaa pulssin korkealle ja palan kurkkuun. Sekunnin sadasosassa käyn läpi paniikinomaisesti ajatuksen, olisiko minun mahdollista olla raskaana. Kun muistan ehkäisyasioiden olevan kunnossa ja raskauden erittäin epätodennäköinen vaihtoehto, voin huokaista helpotuksesta. Niin traumaattinen kokemus tämä kaikenkaikkiaan on ollut, että jos olisin vanhempi olisin varmasti käynyt jo sterilisaatiossa. Ajatus siitä, että olisin raskaana on todella ahdistava. En jaksaisi vauva-arkea, en haluaisi pelätä koko raskausaikaa. Tiedän, että koskaan ei pidä sanoa että ei koskaan, mutta olisin valmis lyömään melko suuresta summasta vetoa, että meidän perheemme pääluku on täynnä. Tai jos se ei jostain kumman syystä ole vielä täynnä, niin se kasvaa ainoastaan adoption tai lemmikkieläimen kautta.

Joulun jälkeisinä arkipäivinä on jälleen tapahtunut paljon. Antin kanssa kävimme silmälääkärissä ja silmistä ei löytynyt mitään elimellistä vikaa. Molemmat silmät karsastavat kyllä, mutta eivät kovin voimakkaasti. Niinpä tilannetta voidaan seurata kaikessa rauhassa ja seuraavan kerran suuntaamme silmälääkärille vuoden kuluttua. Mahdollisesti tuolloin katsostaan olisiko Antille hyötyä silmälaseista. Pari päivää sitten saimme Antille myös invamerkin autoon. Tämä helpottaa sairaalassa käyntejä suunnattomasti, kun auton saa parkeerata suoraan sairaalan ovelle, eikä pitkien osastojaksojen aikana kulu rahaa parkkimaksuihin. Fysioterapiat ovat alkaneet taas joulun jälkeen ja kodinhoitajat palaavat kuvioihin maanantaina. Olen päässyt itse käymään kampaajalla ja monia juoksevia asioita on saatu hoidettua näiden päivien aikana. 

Viime yö oli jotakin todella luksusta, sillä vaihdoimme appivanhempien kanssa koteja. He hoitivat poikia meillä viime yön ja me saimme nukkua koko yön ilman herätystä sekä aamulla niin kauan kuin jaksoimme. Ja voin kertoa kyllä meillä unta riitti. Appivanhempien ja poikien yhteistyö oli myös sujunut hyvin, joten ehkä tämän voisi ottaa joskus uusiksi.

Pekka konttailee jo sen verran vauhdikkaasti, että jouduimme hankkimaan hänelle leikkikehän. Aika näyttää miten poika tulee siellä viihtymään, mutta uskon että noin isossa kehässä ei ainakaan ahtaanpaikankammo pääse iskemään.

Alunperin suunnittelimme, että olisin palannut takaisin työelämään helmikuussa ja mieheni olisi jäänyt poikien kanssa kotiin puoleksi vuodeksi, mutta toistaiseksi jatkamme vanhalla kaavalla, eli mieheni käy töissä ja minä olen poikien kanssa kotona. Kuitenkin jos mieheni työtilanne jossakin vaiheessa sallii hänen jäävän kotiin, niin siinä tapauksessa minä kaivan korkokengät ja lämpörullat kaapista ja alan leikkimään äidin sijasta taas pankkivirkailijaa. 

Tähän haaleaan oloon valonpilkahduksen antaa tuleva kesä. Toivon, että infektioherkkyyden vuoksi meidän ei tarvitse enää viettää kesää ainoastaan kotona, vaan että voisimme kulkea vapaasti nauttimassa elämästä. Sydämessäni elättelen salaa pientä haavetta. Haaveilen matkasta. En pitkästä matkasta, enkä kauaksi, mutta ihka oikeasta matkasta joka tapauksessa. En vielä tiedä minne matkustaisimme, mikä olisi kulkuväline tai milloin olisimme menossa, mutta pyörittelen päässäni eri vaihtoehtojen hyviä ja huonoja puolia. Ainoa kriteeri on oikeastaan se, että lähettyvillä tulisi olla yliopistollinen sairaala, josta saisimme tarvittaessa apua jos Antin shuntin kanssa tulisi ongelmia. Saa nähdä toteutuuko unelmani tulevana kesänä, mutta kukaan ei voi estää minua haaveilemasta.

Voi mikä onni, puuroa ja marjasosetta heti aamutuimaan.

Hui äiti. Ootko nyt aivan varma että tämä pulkka ei kaadu.

Suuntasimme Pekan kanssa joulupukin tuomalla pulkalla postilaatikolle ja takaisin heti kun pakkanen vaihtui nollakeliksi ja tuuli tyyntyi.

Äiti. Mua ei sitten voi jättää tänne, kun mun paikka on sylissä ettäs tiedät.